Joulukalenteri 2020

Sisältövaroitus: Ei herkille!

Kirjoittanut ja kuvittanut: Salla Hyvätti 

LUUKKU 1

Sattuipa kerran juuri ennen joulua eräälle tuiki tavalliselle tonttuperheelle jossain päin Korvatunturia seuraavaa: Jo keväällä alkanut korona-aika oli ollut raskasta ja uuvuttavaa koko tonttukansalle. Niin myös Tonttusen perheelle. Helpotusta ei tilanteelle ollut näköpiirissä hetkeen, ei ainakaan ennen kuin rokotteet saataisiin myös tonttujen ulottuville. Rokotteita oli toki kehitelty ylikansallisissa lääketehtaissa, mutta positiivisimmatkin ennusteet veikkasivat tonttujen rokotuksille aikatauluksi aikaisintaan seuraavan vuoden joulua. Perheen teinitontut Tina ja Tipi olivat saaneet käydä tonttuopistoa normaalisti muiden opiskelija tonttujen tavoin. Sen sijaan koko muu Korvatunturin väki, Tonttusten äiti ja isä mukaan lukien, oli käskytetty työskentelemään etänä. Tarpeetonta kontaktia muihin kuin perhepiirin elollisiin yksilöihin tuli myös sakkojen uhalla välttää.

Vanhempien etätyöskentely ei ollut lainkaan helppoa. Tonttusten isä ja äiti työskentelivät lastenkiltteysosastolla, joka vaati melkeinpä pakostikin lähikontaktia ihmisiin. Entinen jalkautuminen liian lähelle oli totaalisen kiellettyä turvaetäisyyksien vuoksi. Myös  hiipiminen maskien kanssa oli äärettömän tukalaa. Niinpä Tonttusten äiti ja isä olivat laittaneet kaiken mielikuvituksensa peliin. Yhdessä he olivat kehittäneet prototyypin, jollaiselle ei ilman nykyteknologiaa olisi aiemmin ollut minkäänlaisia valmiuksia. 

Ymmärrettyään keksintönsä laajuuden Tonttusten vanhemmat olivat patentoineet keksintönsä välittömästi. Keksinnön turvin pystyttiin murtautumaan kaikkiin älylaitteisiin huomaamattomasti. Täysin laitonhan keksintö ihmisnäkökulmasta oli, mutta eihän se tonttuja haitannut. Eihän ihmisaikuiset uskoneet muutoinkaan tonttuihin tai muihin satuolentoihin. Ihmislapset eivät myöskään huomanneet some-viidakossa seikkaillessaan, milloin olivat tonttujen syynissä etäyhteydellä. Vaikka lapset olisivat asian hoksanneetkin, eivät aikuiset olisi heitä kumminkaan uskoneet.

– Sallikaa meidän nauraa! Tonttuja muka puhelimissanne, he olisivat vain nauraneet. – Olkaa kunnolla tai oikeat ikkunoista kurkistelevat tontut raportoivat palturipuheistanne suoraan joulupukille. 

Ohjelmiston parhautta kuvasi hyvin myös se, että koulumaailmassa laajalti käytetty lastenvakoilujärjestelmä Wilma jäi tyystin kakkoseksi tälle kiltteyden sensaatiomaiselle selvitysohjelmistolle. Siksipä ei ollut lainkaan odottamatonta, että ohjelmisto oli otettu käyttöön kiltteysosastolla jo juhannukselta, jolloin lasten tarkempaa kiltteyden selvittelyä tulevaa joulua silmällä pitäen perinteisesti aloiteltiin.

Osaston työntekijät olivat olleet haltioissaan. Ennenkuulumaton kehitys ei ollut jäänyt huomaamatta edes itse joulupukilta. Santa palkitsikin loistavan innovaation kehittäneet Tonttuset kahden hengen luxuslomalla läheisessä Tonttukeidas -kylpylässä. Äiti ja isä Tonttunen olivat palkintonsa todellakin ansainneet. Pieni rentoutumishetki ennen joulunpyhien viimeisiä hulabaloo -päiviä olikin tullut todella tarpeeseen. 

Perheen kohta 70-vuotispäiviään viettävät teinitonttu kaksoset Tina ja Tipi saisivat jäädä viikonlopuksi yksin kotiin. Tai ainakin melkein. Hieman vanhemmat serkkutontut Milla ja Matias olivat luvanneet toimia ruokahuollossa ja muutenkin hieman katsoa Tinan ja Tipin perään. Bileet oli ehdottomasti kielletty, Kavereita ei saanut tulla edes kyläilemään. Vanhempien luotto lapsiin ja serkkuihin oli kova kuin kivi. Niinpä he antoivat lapsille vielä viime hetken ukaasit ja lähtivät sen tehtyään iloisten hyvästien saattelemana matkaan.

LUUKKU 2

Isän ja äidin reen perävalojen häipyessä mutkan taakse saapuivat Milla ja Matias serkut hampurilaisbaarin antimia mukanaan Tonttusten residenssille. Vanhemmat serkkuset lupasivat viipyä pitkälle pimenevään iltaan. Tina ja Tipi sulkeutuivat pettyneinä huoneeseensa ja alkoivat purnata keskenään elämän epäreiluutta. Kun he olivat alkuviikosta kuulleet äidin ja isän suunnitelmista, he olivat viiveettä kutsuneet bestiksensä yökylään. Nelisin tonttulapset olivatkin suunnitelleet viettävänsä hauskat pienen piirin kekkerit. 

Ikävä kyllä vanhempien lähtöä edeltävänä iltana isä ja äiti oli kuitenkin vetäneet ennakkovaroituksetta maton pienten tonttujalkojen alta. Kaveri ja bilekielto oli napsahtanut, minkä lisäksi he olivat nokittaneet serkkukortilla. Vieläpä täysin puun takaa. Kaikki suunnitelmat oli sillä siunaaman hetkellä vedetty vessanpöntöstä alas kuin biohajoava vessapaperirulla. Kutsut oli täytynyt perua, vaikka syvältä olikin kirpaissut. Siksipä kai Tinan ja Tipin elämä näyttikin juuri tällä hetkellä kaikin puolin kurjalta ja synkeältä. Viettää nyt iltaa nuhteettomien serkkujen seurassa, plääh! Edes lempihampparit eivät olleet saaneet kaksikon mielialaa kohoamaan. Serkkujen tulo harmitti ja lujaa.

Tina ja Tipi eivät kuitenkaan tienneet, että tunne kaitsijoilla oli täysin saman suuntainen. Milla ja Matias istuivat olohuoneessa ryystäen Baileysilla terästettyä kahvia sekä natustellen tympääntyneinä kotitaloustunnilla itsevalmistamiaan donitseja. Samalla he vilkuilivat kulmat kurtussa pienempien serkkujen suljetun oven suuntaan punoen omia juonia. Millä ihmeen verukkeella he pääsisivät livistämään pois lastenvahti vastuustaan? Tunturin toisella puolella olisi heidän ystäviänsä viikkoja suunnitellut kemut, jonne molempien teki kovasti mieli. Ei lapsia sinne voisi roudata mukana. Ne eivät olleet mitkään teinibileet, vaan oikeat opiskelijoiden The Bileet, joista puhuttaisiin varmasti vielä kesäkuussakin. Tilanne oli kinkkinen.

Syötyään Tina ja Tipi suuntasivat keittiöön vain tehdäkseen edes jotain. He istahtivat pöydän ääreen apeina kuin tikkarinsa menettäneet herkkupeput. Pitäisikö pyytää serkkuja vaikka pelaamaan jotain heidän kanssaan? Olisipa sitten edes jotain tekemistä ja aika kuluisi hieman joutuisammin.

– Täällähän te olette, Milla serkun tekoreipas ääni kuului ovelta. – Pärjäisitteköhän mitenkään kaksin, jos me emme jäisikään tänne?
Tina vilkaisi Tipiä ja yritti huonolla menestyksellä peitellä väkisin kasvoille pyrkivää innostuksen virnettä.

– Ei me varmaan, Tina yritti tukahduttaa odottamattoman käänteen tuottamaa pirskahtelevaa iloa äänessään. – Mihinkä te sitten menisitte?
– Jos me tultaisi heti aamulla takaisin katsomaan, että teillä on kaikki kunnossa, Matias sai sanottua. – ja onhan teillä puhelimet, jos jotain tulee.
– Jos me sitten pärjäisimme, Tipi onnistui kuulostamaan apealta hieman paremmin kuin sisarensa.
– Jos tuotte sitten kanssa roskaruokaa omaan piikkiinne tullessa, Tina säesti ja sai serkut vilkaisemaan empien toisiinsa.

LUUKKU 3

Tuskin ulko-ovi Millan ja Matiaksen jäljiltä oli sulkeutunut, kun Tina ja Tipi alkoivat hihkua. Heidän riemullaan ei ollut enää rajaa. He tanssahtelivat sulavasti tip-tap-tip-tappia svengaten ympäri keittiötä, kunnes jäivät hengästyneinä ja asioiden saamasta käänteestä innostuneina tuijottamaan toisiaan silmät säihkyen kuin tähtisädetikun ympärillä tuikkivat kirkkaat kipunat konsanaan.

– Siis tarkoittaako tämä…? Tina sai ensin puserrettua sanat ulos suustaan.
– Todellakin! Bileet! Tipi huudahti oktaavia liian korkealta ja ryhtyi samassa tuolin selkänojasta kiinni pitäen twerkkaamaan vimmatusti kuin linkoukseen kiihdyttävä pyykinpesukone. Joraamisesta aiheutuneen hengityksen vingunnan laannuttua Tina istahti tuolille ja kilautti bestikselleen Elsalle. Uutisen tavoittaessa vastaanottajansa ymmärryksen alkoi myös toisesta päästä kuulua iloista kiljahtelua.– Missä sä muuten olet? Tina kysäisi pahaa aavistellen. – Ei kai siellä vaan ole kauheasti porukkaa?
– Täällä pulkkamäessähän minä. Nääh, tässä nyt olla kuin minä, Esa, Riina ja Elmeri, Elsa vastasi ympärilleen vilkuillen. – Me ollaan siellä tuota pikaa.
He päättivät puhelun iloisilla hei hei -toivotuksilla. Odotuksen kupliva riemu täytti jälleen pikku tonttujen rinta-alan. Sen enempiä aikailematta Tina ja Tipi ryhtyivät kasaamaan tarjottavia esiin keittiön kaappien uumenista sillä aikaa kun Elsa hiippalakkikuntineen alkoi siirtyä kohti Tonttusten kotia.

Kaikki olisikin mennyt mallikkaasti, mikäli pulkkamäen toisella reunalla, piilossa pensaikkojen takana ei oli seisoskellut joukko rinnakkaisluokkalaisia. Tietenkin he olivat salakuunnelleet pienet tonttukorvat höröllään koko Tinan ja Elsan puhelun. Tuskin kenellekään varmasti tuli yllätyksenä, miten vakoilijajoukkion kännyköistä alkoi hyvin pian levittyä biletyksen ilosanomaa ympäri Korvatunturin teinipopulaatiota.

LUUKKU 4

Tinan ja Tipin saatua discopallonsa viritettyä juhlatunnelman luojaksi olohuoneen nurkkaan, sinkautti ovikello ilmoille Valkean joulun tutun klassikkosävelmän. He hihkaisivat iloissaan kerran ja ryntäsivät sitten avaamaan oven ystävilleen hihkuen edelleen kuin seitsemän oikein lotossa veikanneet. Kuten olettaa saattoi, sisään tömistelivät tuota pikaa Elsa, Esa, Elmeri ja Riina samalla pulkkamäessä vaatteisiin tarttunutta lunta päältään puistellen.

Tonttuystävillä oli mukanaan tuomisia juomisia, joita pojat suuntasivat yksissä tuumin viemään kylmään. Tytöt korkkasivat jääkylmät siiderit ja ryhtyivät etsimään bilemusiikkia kemujen piristykseksi. Ensimmäiseksi bailubiisiksi valikoitui menneiden vuosien superhitiksi noussut Tontturena. Kappaleen pakkoliikkeitä muistuttavat tanssimuuvit saivat kuin saivatkin myös poikatontut siirtymään mukaan tanssirinkiin ja vispaamaan honteloita raajojaan kuvitellen olevansa vähintäänkin John Travoltan kaltaisia parkettien partaveitsiä.

Ilon ollessa ylimmillään ovikello kajautti kaikkien yllätykseksi ilmoille uuden sävelmän. Tanssivat tonttuteinarit pysähtyivät niille sijoilleen. Tällä kertaa tuo vieraista ilmoittava aparaatti takoi sisältään sulosointuisen Reippaan rekiretken. Tina vilkaisi hieman säpsähtäen Tipiä. Tipi puolestaan yhtä epäröiden takaisin Tinaa. Ei heille kai pitänyt olla enempää vieraita tulossa? Tuskin he edes olisivat pitäneet niin kovaa meteliäkään, että naapurin puolikuuro, puolivuosituhatta täyttänyt ja eläköitynyt mummelitonttu olisi häiriintynyt? Yllätys melodia oli lamauttanut pienet juhlijat paikoilleen kuin Harry Potterin Kangistumis tyystilys loitsun kohteeksi joutuneet. Kun kukaan ei riittävän tehokkaasti vastannut ovisummerin ensimmäiseen yritykseen, vingahti se ensin kerran vaikertaen ja päästi sitten valloilleen jälleen uuden vaativan sulosointuisen joulurallin.

Riina havahtui ensimmäisenä toimimaan ja ryntäsi ovelle hämmästyneen isäntäväen ohi. Oven takana seisoi kaksi rinnakkaisluokkalaista kasvotimantein koreilevaa tonttutyttöä reput selässään kilisten. Tina ja Tipi empivät hieman tyttöjen kutsumista peremmällä. Kutsumattomat vieraat kuitenkin vannoivat olevansa kahdestaan ja lupasivat olla kiltisti. Niinpä heidät toivotettiin avosylin tervetulleiksi. Uudet tulokkaat soluttautuivat joukkoon punaiseen ja bileet saatiin jälleen vauhtiin. 

Seesteisyyttä ei kuitenkaan kestänyt kovinkaan kauaa. Ovikello loihti jälleen ilmoille vaativan jouluballadin ja uusia kutsumattomia teinitonttuja alkoi valua sisään. Kärrynpyöräefekti oli pyörähtänyt käyntiin. Ovikello taiteili ilmoille joulusävelmän toisensa perään. Yhä lisää teinitonttuja soljui sisään tasaisena virtana. Tina ja Tipi olivat hitusen kauhuissaan bileiden saamasta ennalta suunnittelemattomasta ja kyseenalaisesta suosiosta. He eivät kuitenkaan halunneet olla ikäviä isäntiä, joten pienen neuvonpidon jälkeen he päättivät päästää sisään kaikki ne tontut, jotka he tuntisivat nimeltä. Ei kai Korvatunturilla niin isot piirit olleet, että sana leviäisi jonnekin tuiki tuntemattomille tahoille? Vähänpä he tiesivät...

LUUKKU 5

Pienoinen epävarmuus oli saapunut kalvamaan illan isäntien Tinan ja Tipin mieltä. He olivat kuitenkin ehtineet jo maistella sen verran juhlajuomia ja muutoinkin saavuttaa juhlatunnelmaa, että uskoivat bileiden olevan edelleen yhtä hallinnassa kuin Ruotsin virologien koronastrategian. Missään tapauksessa he eivät ainakaan halunneet pilata muiden iloa alkamalla nillittää pienistä. Niinpä he jatkoivat biletystä. Nyt vain hieman suuremmalla porukalla. 

He eivät uskoneet lainkaan sanontaan siitä, miten väen vähetessä pitojenkin pitäisi parantua. Mitä vaaraa kasvavasta joukosta nyt olisi? Hehän tunsivat kaikki mukaan pyrkineet, eikä ovikello ollut enää tuntiin heläytellyt ilmoille jouluisia sulosävelmiään. Jokainen aikuiseksi varttunut olisi tiennyt, ettei bileet tulisi päättymään hyvin, mutta teinitontuille ei tällainen vaihtoehto tullut pieneen mieleenkään. Ei ainakaan ennen kuin Tinan ja Tipin seitinohueen turvallisuuden tunteeseen iskettiin suuri lovi ovikellon muodossa. 

Siksipä ovikellon kaiuttimen luritellessa täysin odottamatta sisuksistaan ilmoille Arkihuolesi kaikki heitä -veisun, Tina säikähti niin pahanpäiväisesti, että hervottoman sätkyn seurauksena vieressä tanssineelle rinnakkaisluokkalaiselle Pinjalle olisi tulossa mehevä mustelma käsivarteen. Osuma kuitenkin palautti Tinan maankamaralle ja anteeksipyynnön jälkeen hän riensi viiveettä avaamaan ovea. 

Tinan kämmen heilahti kauhistuneena suun eteen, kun oven takaa paljastui täysin tuntematon,  huomattavasti teinitonttuja varttuneempi tonttumies kaksikko. Tina tiesi, että rajapyykki oli nyt saavutettu. Näitä herroja ei sisälle tulisi päästää. Ei vaikka he kuinka pyrkisivät. 

Ääni väristen Tina käskytti tonttumiesten häipyvän matkoihinsa, mutta eiväthän miehet ottaneet hennon tonttutyttösen estelyjä syvälle pipon uumeniin upotettuihin korviinsa lainkaan. Toinen kutsumattomista kaappasi Tinan karhumaiseen rutistukseen ja pussasi tyttöä suoraan suulle. Tinan silmät muuttuivat lautasen kokoisiksi silkasta hämmennyksestä ja inhosta. Hän yritti rimpuilla irti korston otteesta pontevasti kuin vauhkoontunut hamsteri. Hän saikin sen verran kättään irrotettua, että pystyi posauttamaan mojovan litsarin tunkeilijan karvaiselle poskelle.

Korsto ei ollut moksiskaan saamastaan tällistä, vaan puhkesi hekottamaan bassovoittoisasti. Tina edelleen kainalossaan hän nykäisi oven selälleen ja astui kynnyksen yli sisään Tonttusten kenkiä pursuavaan eteiseen. Vasta sisällä tonttumies päästi Tinan pälkähästä uhaten hajottaa kaikki paikat, mikäli Tina mitenkään yrittäisi hankaloittaa hänen tai hänen ystävänsä visiittiä. 

Tina tärisi pelosta kuin tuulessa suhiseva haapa. Mitä nyt tapahtuisi? Tinan poskelle vierähti suuri lämmin ahdistuksesta kielivä kyynel. Ehkä miehet eivät tekisi mitään pahaa ja häipyisivät omia aikojaan huomatessaan, ettei paikalla ollut yhtään heidän tuttuaan. Tina sai vaivoin nyökättyä asian ymmärretyksi ja korsto päästi hänet syleilystään. Tina jäi eteiseen pönkittämään kadonnutta itseluottamustaan, kun tonttumies kaksikko siirtyi Korvatunturin omistajien elkein peremmälle ilakoivien bilehileiden sekaan.

LUUKKU 6

Kauan Tina ei ehtinyt eteisessä itseään jälleenrakentaa. Tipi lähestyi käytävää vinhaa vauhtia kiikuttaen mukanaan Tinan pärisevää kännykkää.
– Se on mutsi, Tipi kailotti tietämättä, miten asiaan pitäisi suhtautua.
Tina oli aina ollut heistä se reippaampi ja toimi hyvin usein operaation aivoina. Hänelle oli jo äidin maidossa ammennettu suurella kauhalla nopeaa ongelmien ratkaisukykyä ja kriisitilanteissa toimimisen sitkeyttä.
– Anna tänne se, Tina alkoi organisoida jatkaen puhelintaan päänsä päällä heilutellen ja hyeenan lailla bilekansalle karjaisten: – Musa seis! Bileet seis! Täällä on vanhusvaara! Lähinnä stereoita seisonut tonttutyttö sammutti musan salamannopeasti silkasta hölmistyksestä. Myös muu juhlakansa vaikeni. Tina loi vielä ympärilleen merkittävän katseen ja vastasi sitten äidilleen pyöritellen ahdistuneena silmiään tietäessään kohta valehtelevansa suut ja silmät täyteen.
– Hei äiti! Kiva, kun soitit. Onko teillä ollut mukavaa?
– Hei mussukka, Äidin äänessä oli ripaus epäilystä. – On täällä oikein rentouttavaa. Isän kanssa juuri kylvetään. Mutta mikä vastaamisessa kesti?
– No, kun olin tuota… olin vessassa, Tina yritti hälventää epäluuloa äidin äänestä, siinä kovin hyvin kuitenkaan onnistumatta. – Me on syöty ja pelailtu.
– Ai Millan ja Matiaksen kanssa? No mutta. Se on niin mukava, että te serkukset pidätte yhtä. Saankos puhua jommankumman kanssa?
Samalla hetkellä taustalta kuului villi intiaanihuuto ja särkyneen lasin kirkas ja kovaääninen räsähdys. Tina vilkuili ympärilleen ja säntäsi vessaan puhumaan.
– Mikä tuo ääni oli? Jyrähti äidin pahaa aavisteleva ääni. – Haluan nyt heti puhua Millan tai Matiaksen kanssa!
– Te-te-telkkarista tuli, Tina änkytti kasvot paloauton värisinä. – Aloitettiin juuri yhtä kauhuleffaa. Niiden piti laittaa se pauselle. Eivät tainneet jaksaa odottaa minua. Ei ne nyt ehdi sieltä tulla selittämään sulle mitään. Sitä paitsi minäkin haluun nähdä sen koko leffan. Meillä on kaikki ihan hyvin. Mutsi hei, vähän luottoa. Viettäkää te nyt rento viikonloppu siellä. Heippa.

Ennen kuin äiti ehti sanoa mitään, oli Tina jo sulkenut puhelimensa. Äiti tuijotti hetken tyrmistyneenä tuuttaavaa luuria, miettien pitäisikö kuitenkin soittaa vielä uudelleen? Ajatukset kävivät ylikierroksilla: – Ei kai kotona nyt mitään kamalaa olisi meneillään? Milla ja Matias olivat luotettavia lastenvahteja. Ja kyllä! Tina ja Tipikin osaisivat käyttäytyä. Olivathan he hänen itsensä kasvattamia. Äiti kohautti olkiaan karistaen epäilyksen varjon mielestään. Hän vajosi takaisin isä Tonttusen kainaloon ja lämpimän vaahtokylvyn syleilyyn siemailemaan ehkäpä elämänsä tyyreintä punaviiniä. Tänä viikonloppuna ei säästeltäisi rahassa. Tänä viikonloppuna heille kelpasi vain paras ja kallein.

LUUKKU 7

Lyhyen lännäksi jääneen puhelun päätteeksi Tina ryntäsi ulos toiletista tarkistamaan yhä yltyvien merkillisten äänien alkuperää. Joku oli vääntänyt musiikin volat jälleen kaakkoon. Basson jytkeen takia lasivitriinin sisältö kilisi kuin kulkuset Petteri Punakuonon valjaissa aattoyönä. Tonttukansa tuntui seonneen täysin. Tätäkö siis tarkoitti bileiden karkaaminen totaalisesti lapasesta? Meno oli riistäytynyt ennen näkemättömästi hallinnasta. Tonttutyttöjä ja tonttupoikia makoili sikin sokin kaatuneiden ja pois paikaltaan siirrettyjen huonekalujen alla, päällä ja sivuilla kuin puita marraskuisen Liisa-myrskyn jäljiltä. Olutta ja viiniä oli roiskunut pitkin lattioita. Onneksi sentään matot näyttivät säästyneen pahimmilta pärskeiltä. 

Epätoivon kyyneliä poskilleen valuttava Tipi ryntäili edestakaisin yrittäen saada porukkaa valumaan ulko-oven suuntaan. Keittiön ovella tämä pysähtyi äkisti ja päästi kurkusta jodlausta etäisesti muistuttavan kurkkuäänen tuskaisena kuin olisi upottanut hampaansa pilaantuneeseen Sveitsiläiseen tahkojuustoon. Fyysisestä kivusta ei kuitenkaan ollut kyse vaan eteen avautuvasta näystä. Myös Keittiö oli joutunut hyökkäyksen kohteeksi, eikä tekijäkään jäänyt arvailujen varaan. Pöydän päällä seisoi parrakas tonttu ja nauroi räkäisen irstasta naurua pallea rytmikkäästi rytkyen.

– Muhahahahaa! Sitä saa mitä tilaa, könsikäs ivasi välittämättä vähääkään bileisännän täyttäneestä ahdingosta.

Tina puolestaan yritti päästä tavarakasojen välistä stereoille, mutta tajusi pian yrityksen olevan yhtä mahdotonta kuin Trumpin toinen kausi presidenttinä. Hän lysähti epätoivon alistamana lattialle istumaan ja painoi pienen tontun päänsä kämmeniensä varaan. Koko tilanne oli niin absurdi, ettei hän enää oikein tiennyt pitäisikö hänen itkeä vai nauraa. Suurin kysymys kuitenkin oli: Miten tilanne saataisiin jälleen hallintaan? Mitä pitäisi tehdä? Soittaako hätänumeroon? Äidille? Serkuille? Vai millä tämän mylviväksi sonnilaumaksi muuttunut bileporukka sataisiin karkotettua ulos talosta ja mielellään koko pihapiiristä? Mikseivät he olleet totelleet vanhempiaan, kuten kilttien tonttulasten kuului?

LUUKKU 8

Autuaan tietämättöminä kotona vallitsevasta kaaoksesta Tonttukeitaalla oli vietetty ihanan rentouttavia ja romanttisia hetkiä. Jopa Harlekiini-sarjan tarinat olivat jääneet kakkosiksi siirappisuudessaan isä ja äiti Tonttusen viettämälle laatuajalle. He olivat syöneet ja juoneet hyvin, harjoitelleet hieman pienten tonttujen tekemistä ja käyneet sen jälkeen pitkässä ihanan rentouttavassa vaahtokylvyssä oman sviittinsä poreammeessa. Kylvyn jälkeen he olivat vielä istahtaneet sohvalle siemailemaan kanelilla ja inkiväärillä höystettyjä yömyssyjä kuiskutellen toisilleen hempeimpiä tuntemiaan lemmen sanoja.

Yhtäkkiä äiti Tonttunen kuitenkin ponkaisi pystyyn kuin ampiaisen piston takapuoleensa saaneena. Juuri vallinnut auvo ja rauha olivat tipotiessään.– Me lähdetään nyt kotiin, äiti kiekaisi hysteerisenä stepaten paikallaan rauhattomasti. – Näin kamalan mikrounen. Kotona ei ole kaikki kohdallaan. Se puhelu jäi niin vaivaamaan mieltäni. Tule lähdetään!
– Istuhan rakkaani alas, isä Tonttunen reagoi hervottomasti käyttäytyvän äidin rauhoitteluun ääntäkin nopeammin ja kampesi tämän viereensä sohvalle ja alkoi jutustella verkkaisesti – Kotona on kaikki varmasti ihan kunnossa. Sinulla on vaan ollut niin stressaava vuosi, että näet mörköjä myös siellä, missä niitä ei takuulla edes ole. Tina ja Tipi ovat varmasti kunnossa. He ovat fiksuja nuoria aikuisia, joiden on annettava kokeilla hieman siipiään. Sitä paitsi onhan Milla ja Matias siellä turvana. Heillä kaikilla on myös puhelimet ja he soittaisivat varmasti meille, jos jotain pahaa olisi meneillään.
– Niin mutta..., äiti huohotti liki hyperventiloiden ja yritti kaikin voimin päästä isän tiukasta syleilystä. – Kotimme on palasina. Tina ja Tipi ovat juovuksissa. Haluan kotiin tarkistamaan asiaa. Nyt heti.
– Hss, hss, hss, isä tiukensi otettaan rimpuilevan hysteerikon ympärillä. – Otahan tuosta paperipussi ja hengitä siihen hetki.

Äiti tarttui vihaisena tarjottuun pussiin ja alkoi vimmatusti hönkiä siihen toistavan samalla mumisevaa mantraa: äidinvaisto, äidinvaisto, äidinvaisto. Kohtaus alkoi onneksi laantua samassa tahdissa, kun happitasapaino alkoi jälleen löytyä pieneen tonttukehoon. Lähes zenimäinen tunnelma palasi huoneistoon.

– No niin, isä silitteli varovasti vaimonsa olkapäille valahtaneita hiuksia. – Kas niin. Ei mitään hätää. Kuten jo aiemmin sanoin. Kotona on varmasti kaikki hyvin. Jos sinua kuitenkin niin kovasti huolettaa, niin voimmehan vaivihkaa käydä aamulla toteamassa tilanteen ja palata sitten levollisin mielin takaisin tänne, jos se auttaisi rauhoittamaan sinut.
– Hyvä on, mutta sitten heti aamulla, Äiti nyökkäsi periksi antaneena ja käpertyi isä Tonttusen turvalliseen kainalopaikkaan. Isä katseli vaimoaan hieman huolissaan, mutta täysin varmana omista rauhoittelumetodeistaan. Lapset ja koti olivat varmasti turvassa. Äiti kaipasi nyt vain syvärentoutuksen stressiinsä ja kunnon yöunet. Isä likisteli vaimoaan vielä hetken sohvalla ja ohjasi tämän sitten kuin henkilökohtainen mentori konsanaan ylellisen vuoteen muhkeiden vällyjen väliin. 

Voi kuinka väärässä isä Tonttunen saattoikaan olla…

LUUKKU 9

Tonttusten talo oli kuin sotatanner. Rikottuja laseja ja pulloja lojui ympäriinsä. Isän hartaudella keräämät vanhat whiskytkin oli juotu ja äidin vaatekaapin sisältö levitelty ympäri vanhempien makuuhuonetta kuin paremmankin mannekiinin takahuoneessa. Olohuoneessa Kirjahyllyn sisältö oli viskelty pitkin lattioita ja keittiö sotkettu pahanpäiväisesti. Ainoastaan Tinan ja Tipin huone oli jostain syystä jätetty häpäisemättä. 

Isäntäkaksoset olivat pitäneet pienen kriisisession parhaiden ystäviensä Elsan ja Elmerin kanssa tilanteesta. He olivat laatineet samalla pikaisen SWOT-analyysin, jolla he olivat arvioineet eri vaihtoehtojen mahdollisuudet, vahvuudet, heikkoudet ja uhat. Paikkojen rikkomisen jäljiltä siivoamiseen olisi tarvittu enemmänkin väkeä, mutta yhdessä tuumin he olivat luokitelleet lisähenkilöiden pitämisen aiheuttavan tuhon jatkumisen riskin aivan liian suureksi. Siksipä he olivat katsoneet parhaaksi lähettää kaikki muut matkoihinsa. Mitä pikemmin sen parempi.

Kauniisti esitetyt pyynnöt poistumisesta eivät olleet saaneet aikaan minkäänlaista toimintaa toivottuun suuntaan. Meno olikin alkanut asettunut vasta, kun Tina oli hakenut vajasta jo hävitetyksi luullun megafonin ja karjunut siihen kitarisat tahdissa helkkyen soittavansa poliiseille nyt eikä viidestoista päivä. Hän oli lisännyt samaan hengenvetoon myös toivotuksen kaikkien huligaanien painelemiseksi ovesta niin kauas kuin pippuri kasvaa, mikäli nämä eivät haluaisi tulla pidätetyiksi suoraan itseteossa. Edes poliisien mainitseminen ei ollut käynnistänyt välitöntä rynnäkköä ulko-oven suuntaan, bileiden makuun päässyt jengi ei ollut hevillä halunnut luopua hauskanpidostaan. Sen verran se kuitenkin oli edistänyt bileiden päättymistä, että sekasorron pääaiheuttajana toiminut parrakas tonttumieskaksikko oli lampsinut teatraalisen hitaasti joukon etunenässä pihalle. Outoa oli ollut se, että he olivat kantaneet jotain raskaan näköistä juuttisäkkiä mukanaan. Muut juhlivat olivat kuitenkin lähteneet seuraamaan kaksikon esimerkkiä, joskin mennessään jupisten jotain paskimmista bileistä ikinä.

LUUKKU 10

Tina, Tipi, Elsa ja Elmeri olivat vaipumassa synkkyyteen, vaikka toisaalta he iloitsivatkin siitä, että ylimääräiset tontut oli nyt saatu kammettua kuusikkoon. He kiersivät talon tarkistellen tuhojen koko karmeutta paino hartioillaan kuin tykkylumi koivun oksilla. Tina pidätteli urhoollisesti esiin pyrkiviä suolaisia kyyneleitään, mutta kaadetun joulukuusen kohdalla hän ei enää pystynyt hillitsemään tuntojaan. Hän purskahti lohduttomaan itkuun.

Tipi, Elsa ja Elmeri yrittivät parhaansa mukaan lohdutella Tinaa. He nostivat kaatuneen joulukuusen pystyyn ja totesivat, että kaikki järjestyisi kyllä. Kukaan ei ainakaan ollut onneksi kuollut. He latelivat tovin muitakin latteuksia, kuten rahalla saa ja hevosella pääsee, sekä ensin tutkitaan, sitten vasta hutkitaan. Kornien sanontojen voima alkoi purra ja pian Tinakin alkoi palautua lähes entiselleen. Pieni hymyn karekin käväisi hänen suupielessään. Helpotusta ei kuitenkaan kestänyt kauaa. Nyt oli Tipin vuoro valahtaa kalpeaksi kuin mylläri jauhoja pussittaessaan. Hän alkoi nyyhkyttää osoittaen tärisevällä sormellaan kuusen alustaa.

– Lahjat! Ne ovat kaikki poissa! Poissa! 

Koko nelikko suuntasi katseen kuusen välittömään läheisyyteen. Koko joukko vavahtivat ilkeän tunteen kulkiessa kiireestä kantapäihin. Tunne oli sama, jos niskaan työnnettäisiin takin kauluksesta lunta, joka alkaisi hitaasti sulaa.

Lahjat olivat todellakin poissa. Ei voinut ollut todellista. Tämäkin takaisku vielä. Eikö olisi riittänyt, että äidin lempimaljakko oli rikkoutunut, isän vuosikerta whiskyt juotu, eikä kaikkien huonekalujenkaan kunnosta ollut päästy vielä täyteen selvyyteen. Masennus iski päälle hyökyaallon lailla ja lamaannutti tämän yleensä niin tarmokkaan nelikon tyystin. 

Tiukuk kilkutteli jo aamun ensi tunteja ja uni alkoi kaihertaa pienissä silmissä. He uskottelivat itselleen lahjojen varmaan olevan vain jossain piilossa sotkun seassa. He tsemppasivat toisiaan uskottelemalla asioiden näyttävän aamulla varmasti jo paljon paremmilta. He suuntasivat sisarusten huoneeseen tekemään petejä. Kello oli jo liian paljon. He aloittaisivat siivousoperaation ja todellisten vahinkojen kartoittamisen heti aamulla, ennen kukkoa.

LUUKKU 11

Voi myrsky ja mylväys! Kajahti aamutuimaan kaksosten huoneessa Kippari Kallen sanoin. Kesken makoisimpien unien herätetyt teinitontut säikähtivät niin, että olivat laskea alleen. He hyppäsivät pelosta täristen istumaan vuoteissaan. Loputkin unihiekat karisivat silmistä, sillä samalla sekunnilla, kun he tajusivat äiti ja isä Tonttusen seisovan ovella näyttäen olevan raivosta halkeamaisillaan.

Isä Tonttusen silmät salamoivat, otsasuoni sykki räjähtämäisillään ja korvista saattoi tarkkaavaisimmat huomata nousevan hentoisia savukiehkuroita. Äiti Tonttunen oli hieman rauhallisempi, mutta hänen ilmeestään paistoi pohjattomalta avaruudelta tuntuva pettymys, kun hänen katseensa kiersi hitaasti nelikon kasvoista kasvoihin. Palavien katseiden voimasta lapset kumarsivat leuat rinnoilleen. He jäivät odottamana uusia pettymyksiä, joita eittämättä olivat isä ja äiti Tonttuselle aiheuttaneet. Sanoja ei tarvittu. Huoneen ilmapiiri oli muuttunut hetkessä unen autuudesta pohjoisnavan ilmaston jääkylmäksi puhuriksi. Isä Tonttunen vilkaisi vielä kerran lapsiaan tulistuneena, kääntyi kannoillaan ja poistui ulos avoimeksi jääneestä ovesta puhisten vihaisesti mennessään. Äiti Tonttunen loi hieman lempeämmän katselukierroksen teinitonttuihin. Pettymys kuitenkin paistoi tämän silmistä liiankin voimakkaasti aiheuttaen teineissä isän vihaisuuttakin pahemman ankeuden.

LUUKKU 12

Isän painokkaasti lausumat sanat olivat saaneet teinitontuissa aikaan sekä syvää katumusta että ylitsevuotavaa helpotusta. Oli kuin rap-artisti Cheekin egon kokoisen kivimöhkäleen paino olisi noussut pois pienten tonttujen hennoilta harteilta. Tinan ja Tipin ajatukset juoksivat kaksosille tyypilliseen tapaan samaa rataa, vaikkeivat he niitä ääneen lausuneetkaan. Oli huojentavaa, että nyt vanhemmat tiesivät bileistä ja niiden aikaansaamista tuhoista. Enää ei tarvinnut syöttää kenellekään pajunköyttä. Sen sijaan itsesyytökset ja morkkis eivät varmasti menisi pois aikoihin. Mikseivät he olleet totelleet Tonttusten perheenpään sääntöjä? Kuinka syvän pettymyksen he olivatkaan edesvastuuttomalla toiminnallaan tuottaneet vanhemmilleen? Asioiden käsittelyä helpotti kuitenkin suunnattomasti vanhempien suhtautuminen realistisesti tapahtuneeseen ja siksipä kai siivoaminenkin sujui molemmilta siivouspareilta huolellisesti ja tehokkaasti.

Onneksi mikään huonekalu ei ollut mennyt pysyvästi rikki. Sohvan selkänojaan oli tullut pieni punaviinitahra, mutta äiti lohdutti, ettei kyse ollut maailmanlopusta. Sohvaahan pidettiin yleensä selkänoja piilossa seinää vasten, eikä siksi haittaisi, vaikka soodavesi käsittely ei tahraa kokonaisuudessaan poistaisikaan. Täysin vahingoitta ei kuitenkaan selvitty. Äidin Aaltomaljakko ja isän juodut whiskyt harmittavat koko joukkoa. Niiden korvaamiseksi teinit vannoivat keräävänsä kolehdin. Isä oli hieman käärmeissään juoduista vuosikerta whiskyistään. Sulateltuaan asiaa siivoussession ajan hän jo naurahti hieman partaansa miettiessään, kuinka hänen henkitohtorinsa kiittelisi häntä seuraavassa verikoekontrollissa erinomaisista maksakokeiden arvoista.

Siivouksen edetessä ja todellisten vahinkojen laajuuden selvittyä todettiin joukolla, että joululahjat olivat pysyvästi poissa. Joulukuusen alusta ammotti tyhjyyttään. Kuulomatkan päässä lapsista vanhemmat kävivät pienen kahdenkeskisen neuvonpidon. He päätyivät ratkaisuun, josta teinitontut tosin saisivat kuulla vasta annettuaan täyden selvityksen tapahtumien kulusta. Rangaistukseksi vanhempien mielestä kuitenkin riitti, etteivät kaksoset saisi tänä jouluna lahjoja lainkaan. Joulupukin käyttämä kiltteysmittari, kun oli heilahtanut tulipunaiselle vain vajaassa vuorokaudessa. Siltä suunnalta lahjahanat olisivat jumissa kuin kieli pakkasella rautaputkessa. 

Tokihan vanhemmat ja muut sukulaiset toimivat joka jouluiseen tapaansa apupukkeina ja antoivat myös lahjoja lapsilleen. Kaikeksi onnettomuudeksi jok'ikinen niistä oli jo ollut kuusen alla aattoiltaa odottamassa ja olivat nyt poissa kuin Jari Aarnion huumerahat. Oli siis täysin luonnollista, että rangaistusta siivitti yksinkertainen tosi seikka. Perheellä ei kertakaikkisesti olisi varaa ostaa uusia lahjuksia anastettujen tilalle. Lisäksi lapsille koituisi rangaistuksia kotiarestista, jota olisi luvassa kesään asti. Lasten keskinäiset viikonloput jäädytettäisiin seuraaviksi 15 vuodeksi ja seuraavaa sääntöjen rikkojaa rankaistaisiin huomattavasti ankarammin. Vanhemmat uskoivat ensikertalaisina toimineiden teinitonttujen oppineen kerrasta, eivätkä määräisi jälkeläisilleen mitään tämän pahempia rangaistuksia. Aaltomaljakkoakaan ei tarvitsisi korvata, sillä äiti tunnusti isä Tonttuselle olevansa siitä salaa jopa hieman iloinen. Hän kertoi inhonneensa design -esinettä koko pienen tonttusydämensä pohjasta. Whiskyjen häviäminen sen sijaan korvensi isäpapan tunteita sen verran, että niiden korvausvelvollisuutta isä vielä empi hieman.

LUUKKU 13

Tunnin kuluttua isän siivouskäskystä Tonttusten talo pihoineen oli jälleen kuosissaan. Milla ja Matiaskin saapuivat pihapiiriin parahiksi mukanaan Tinalle ja Tipille lupaamiensa ruokatoimitusten kera. Tajutessaan isä ja äiti Tonttusen saapuneen täysin etuajassa ja odottamattomasti kotiin he olivat tehdä u-käännöksen kuin helsinkiläinen moottoritiellä Turku 8 -kyltin nähdessään. Isä Tonttusen ei kuitenkaan tarvinnut kuin vähän murahtaa ja molemmat serkukset marssivat kuuliaisesti peräkanaa olohuoneeseen odottamaan omaa tuomiotaan petturimaisesta käytöksestään lastenvahteina. Kun koko konkkaronkka vihdoin istui aloillaan olohuoneessa, alkoi tapahtumien palastelu hetki hetkeltä ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi.

Ensin piinapenkkiin päätyivät ennakkouskomuksista poiketen täysin kelvottomiksi lastenvahdeiksi osoittautuneet Milla ja Matias. Alkuun he yrittivät puolustella edesvastuutonta käytöstään sillä, että olivat olleet autuaan tietämättömiä Tinan ja Tipin suunnitelmista järjestää bileet. Luopioina he myös yrittivät muitta mutkitta sälyttää syyn kokonaan pienempien serkkujensa niskoille. Vasta äiti Tonttusen muistuttaessa serkuksia hieman sarkastisestikin siitä, että he itse olivat kaikonneet vannomistaan lupauksista huolimatta muualle, tajusi serkut vihdoin tilanteen vakavuuden ja ottivat vastuun pakenemisestaan ja katuivat syvästi tekosiaan.

Rangaistukseksi serkuksille langetettiin lastenhoitoa seuraavaksi vuodeksi joka ikiseksi tiistai-illaksi. Näin äiti ja isä saisivat nauttia tulevaisuudessa huoletonta kahdenkeskistä aikaa säännöllisesti, vaikkeivat öitä kovin pian uskaltaisi poissa kotoa viettääkään. Seuraavaksi totuudentorviksi ryhtyivät Tina ja Tipi, jotka vuoron perään visersivät ilmoille näkemyksiään tapahtumien kulusta. He eivät salanneet mitään ja kertoivat kaiken täsmällisesti kuten asiat olivat heidän mielestään tapahtuneetkin. Elsa ja Elmeri komppasivat tarinassa omia osuuksiaan ja vannoivat pyhästi, etteivät he olleet todellakaan tarkoituksella levittäneet iloista bilesanomaa ympäri Korvatunturia. Heitä oli katalasti salakuunneltu ja käytetty hyväksi kuin pahamaineisen Auervaaran uhreja ainakin.

Kukaan tontuista ei tuntenut riehumisen varsinaisesti aloittaneita kuokkavieras könsikkäitä, mutta kaikki muut paikalla olleet tontut listattiin nimineen ja puhelinnumeroineen. Heidän vanhempiinsa oltaisiin isä ja äiti Tonttusen toimesta yhteydessä vieläpä ennen joulua. Isä ja äiti Tonttunen olivat tyytyväisiä lasten rehelliseen kertomukseen ja kertoivat lapsille jo aiemmin päättämistään rangaistuksista.

Niin ylpeä isäkin oli ollut karunkin totuuden julkituomisesta, ettei vaatinut whiskyjen korvaamista teinitonttujen kukkarosta. Tina ja Tipi vilkaisivat huojentuneina toisiinsa. Näinkö vähällä he tosiaan pääsisivät? Eihän rangaistus ollut edes paha. Totta kai, vaikkakin saamattomien, joululahjojen menetys kirpaisi. Se oli kuitenkin pieni hinta siitä, että he saivat pitää ns. kasvonsa kaverien silmissä. Iloitseminen taisi kuitenkin olla äärimmäisen ennen aikaista.

LUUKKU 14

– Annas Tina puhelimesi tänne, äiti ojensi kätensä vaativasti kohti tytärtään tiukka ilme kasvoillaan. – Eihän me näin helpolla lahjoistamme luovuta. Eihän? 

Tinan siirsi oudoksuvan katseensa ensin äitiin, sitten puhelimeensa ja taas takaisin äitiin. Samalla hänen pienet tontun sormensa puristuivat vaistomaisesti tiukemmin tuon elintärkeän kojeen ympärille aivan kuin kyseessä olisi ollut henkeä ylläpitävä sydämentahdistin. Hänen kasvonsa valahtivat sitä maidonvalkeammiksi mitä syvemmin äidin pyyntö saavutti hänen ymmärryksensä. Hän yritti hangoitella vastaan parhaansa mukaan, mutta turhaan. Edessä oli vääjäämättömästi hetki, jonka jälkeen Tina ei kehtaisi näyttäytyä kanssateinien edessä ainakaan pariin vuosikymmeneen. Puhelimen luovuttaminen jollekin muulle tuntui samalta, kuin olisi heittänyt elämänsä roskikseen hyljättynä ja toisten karttelemana kuin korona-ajan käytetyn kasvomaskin.

Tinalle lankeaisi sosiaalisen hylkiön raskas viitta kannettavakseen. Häntä alettaisiin kohdella kuin spitaalista. Aivan sama, vaikka vanhemmat olisivat määränneet arestiin koko loppuelämäksi. Hän ei enää koskaan lähtisi kotoa minnekään. Ei kenenkään vanhemmat soitelleet lastensa kavereille. Eipä niin, mutta Tonttusten äitipä soittelisi. 

Äidin ilme pysyi tiukkana. Ei Tinan auttanut muu kuin ojentaa kapulansa äidille kurjuudenmaksimointiaallon kulkiessa koko pienen tonttutytön lävitse valuttaen lattialle viimeisetkin ylpeyden rippeet.

– Kiitos, äiti sanoi ja jatkoi vaativasti. – Ja sitten avauskoodi. 

Tinan ei auttanut muu kuin kertoa salainen koodinsa äidilleen, vaikka hän yrittikin pariin otteeseen mumista sen yhtä epäselväsi kuin olisi juuri ottanut kielilävistyksen. Äidin ilme kiristyi entisestään vitkastelun takia. Häntä alkoi jo selvästi sapettaa tyttärensä tottelemattomuus. Äiti pysyi kuitenkin yllättävän rauhallisena ja toisteli vain tiukasti pyyntöään niin kauan, että sai vihdoin selvän koodista. 

Puhelin avautui ja äiti aloitti soittelurumban. Tina ei uskaltanut edes ajatella mitä kaverit ajattelisivat puheluista, jotka tulivat hänen sijastaan äidiltä. Silmänurkkiin nousi nolouden kyyneleet. Tipi yritti viestittää katseellaan, että eihän tässä mitään. Tinan teki mieli tintata veljeään, jonka kasvoille hän maalasi omassa mielikuvituksessaan vahingoniloisen virneen. Mitenkähän Tipi itse suhtautuisi asiaan, jos hänen puhelimensa joutuisi äidin käsiin? Tina sai vaivoin hillittyä kiukkunsa veljeään kohtaan ja hän vajosi jälleen itsesäälin synkkään alhoon. 

Kaikki salaiset kavereille laitetut viesti olisi nyt äidin saatavilla. Kaikki lintsauksiin ja juomiin liittyvät kerskailut. Ihastusten tunnustukset. Kuvat eilisestä. Aivan, koko Tinan elämä. Hän veti tonttumyssyn silmilleen häpeästä ja vajosi yhä syvemmälle sohvan uumeniin.

LUUKKU 15

– Tässä, äiti ojensi Tinan puhelimen takaisin heti soittokierroksen päätyttyä. – Kun kuvia alkaa tulla, näytä ne meille kaikille.Tina nosti pöllämystyneenä katseensa maton tupsuista ja hivutti tonttumyssynsä niin että toinen silmä näki juuri ja juuri sen alta lähiympäristön. Mitä täällä tapahtui?

Tina otti äidin ojentaman puhelimen hölmistyneenä käteensä. Hän oli vajonnut niin syvälle murehtimiseensa, ettei ollut lainkaan seurannut tilannetta ympärillään. Eikö äiti ollutkaan takavarikoinut puhelinta ja tutkinut sen sisältöä läpikotaisin? Tina näytti kertakaikkisesti niin puulla päähän lyödyltä silmille vedettyine pipoineen, ettei vanhemmat voineet olla purskahtamatta hyväntahtoiseen nauruun.

– Ei äitisi tietenkään puhelintasi tämän kummemmin kollaa, Isän hekotusta pidättelevä lempeä ääni kulkeutui Tinan tajuntaan. – Olemme mekin olleet joskus parivuosisataa vuotta sitten nuoria ja tiedämme, etteivät jotkut asiat vain yksinkertaisesti kuulu joutua vanhempien tietoon. Mutta etsikää nyt tekin kaikki omista puhelimistanne kuvia eiliseltä. Etenkin niitä, joissa näkyisi ne kutsumattomat setämiestontut.

Tina, Tipi, Elsa ja Elmeri sähköistyivät. Eihän he olleet itse tätä asiaa edes hoksanneet. Voisihan olla, että jollekin juhlijalle olisi tosiaankin tarttunut tärkeitä vihjeitä kuviin. Tinan kuvien etsimistä hankaloitti se, että vähän väliä hänen puhelimensa piippasi, kun äidin puhelimitse tavoittamat kaverit lähettivät edellisillan otoksiaan. Jonkin ajan kuluttu kaikista kuvista olikin saatu varsin kattava kollaasi, eikä niistä jäänyt kenellekään epäselväksi, miten Tonttusten perheen lahjat olivat joutuneet tuon täysin tuntemattoman ketkumaisen kaksikon matkaan, ketkä olivat aloittaneet riehumisen ja kuinka bileet oli suistuneet niin totaalisesti raiteiltaan.

LUUKKU 16

Kotvasen kuluttua teineiltä saatu kuvakollaasi oli jo niin kattava, että niiden avulla poliisit saisivat takuuvarmasti ketkut nippusiteisiin ja nalkkiin putkan pahnoille tiilenpäitä laskemaan. Ikävä kyllä lahjat olivat luultavimmin menneet Tonttusten ulottumattomiin lopullisesti. Vaikka varkaiden korvausvelvollisuus joskus todettaisiinkin, olisi tämän joulun osalta niin lahjat kuin niiden rahallinenkin arvo menetetty.

Moinen toisilta anastaminen sapetti Tonttusia ja lujaa. Asiaa ei missään tapauksessa jätettäisi tähän ja kelmien kynsiin joutuneista lahjoista tehtäisiin viipymättä rikosilmoitus. Perheen pään ominaisuudessa isä Tonttunen otti ryhdikkään asennon kuin marsalkka Mannerheim konsanaan ja tarttui puhelimeen.

Poliisilaitoksen puhelinlinjat olivat kuitenkin tukossa kuin kehä III aamuruuhkassa. Useista yrityksistä huolimatta kukaan ei vastannut soittoihin. Lahjojen katoaminen oli kuitenkin niin henkilökohtaista ja brutaalia, ettei asiaa varmasti jätettäisi odottamaan seuraavaa arkipäivää. Ilmoitus tehtäisiin per heti. Tavalla tai toisella. Siksipä tyystin tuloksettomien soittoyritysten jälkeen isä ja äiti päättivät siirtyä astetta radikaalimpaan tapaan toimia ja lähtivät itse käymään poliisiasemalla. Lapset saivat jäädä kotiin, mutta lupa talosta poistumisesta oli kertakaikkisesti evätty. Elsa ja Elmeri saisivat kuitenkin jäädä seuraksi, mikäli heidän vanhempansa antaisivat luvan vielä senkin jälkeen, kun he olisivat soittaneet ja kertoneet jokaisen pienenkin yksityiskohdan edellisillan tapahtumaketjun lenkeistä.

Vastaanotto poliisikamarilla oli yhtä nuiva kuin virkailija olisi juuri syönyt kilon sitruunoita. Kireä nutturainen täti käski Tonttusia ynseällä äänellä palaamaan asiaan taas seuraavana arkipäivänä. Toki mieluummin vastaa sitten, kun olisi jotain "oikeaa" ilmoitettavaa. Isä Tonttunen ei ollut lainkaan tyytyväinen saamaansa palveluntasoon ja vaati välitöntä pääsyä isompien kihojen pakeille sellaista auktoriteettia uhkuen, ettei siinä aulapalvelun auttanut muu kuin kutsua päivystävänä komisariona toimiva Vehnäletti hippulat vinkuen takaisin kahvitauoltaan läheiseltä huoltamolta. Moinen komentelu harmitti komisario Vehnälettiä kuin räntäsade juhannuksena. Mielialaa ei auttanut yhtään se, että hän oli ollut juuri upottamassa hampaitaan mehevään donitsiin. Ei kai taas joku ollut joutunut vaikeuksiin ja vielä näin lähellä joulua? Eikö edellisvuoden lasten kidnappaus ollut riittänyt?

Tuolloin konstaapelina toiminut Vehnäletti oli sotkeutunut tapaukseen, jossa joulua inhonnut nainen oli kaapannut kollegansa lapset. Tapauksella oli onneksi ollut onnellinen päätös, mutta Vehnäletille tämä oli aiheuttanut melko vakavan burnoutin. Kalliit terapiat olivat auttaneet sen verran, että hän oli pitkien ja syvällisten terapiasessioiden jälkeen saanut luvan palata takaisin sorvin ääreen. Työpaikan tuli kuitenkin olla rauhallinen ja tapausten koostuvan enimmäkseen paperitöistä. Niinpä Vehnäletti oli hakenut juuri parahultahiksi avautunutta virkaa Korvatunturilta, missä oli olettanut olevan kaikista vähiten minkäänlaisia vastoinkäymisiä. Etenkään näin kiireisen joulun alla.

Ongelmia välttelevä komisario saapui toimistoonsa takakautta ja toivoi vielä hartaasti kutsumattomien rikosilmoittelijoiden poistuneen takavasemmalle häiritsemästä kammarin auvoisaa rauhaa. Toive oli kuitenkin turha, sillä istuuduttuaan työpöytänsä taakse ovelle koputettiin terävästi.

– Sisään, komisario Vehnäletti reagoi tylysti koputukseen. Isä ja äiti Tonttunen astuivat sisään edes hieman jouluisesti sisutettuun komisario Vehnäletin työhuoneeseen ja kertoivat asiansa nopeatempoisesti käsiään samalla kiivaasti heiluttaen. Selvityksen loputtua Vehnäletin asenne pysyi kuitenkin edelleen erittäin nuivana ja hän totesi narisevalla äänellä:
– Koska kenenkään henkeä ei ole varsianisesti uhattu ja kyseessä on vain joululahjat, ei tapauksen tutkinnalla ole kiire.

Hänen ynseää asennettaan korosti vain -sanan kohdalla ilmaan piirretyt heittomerkit. Vehnäletin alentava asenne sai rauhallisuuden perikuvana tunnetun isä Tonttusen tuohtumaan ja hän alkoi jyristen vaatia oikeuksia perheelleen. Kavahtaen isä Tonttusen auktoriteettisena kajahtavaa ääntä Vehnäletti, ihme kyllä, suostui pitkin hampain vilkaisemaan vanhempien mukana tuomaa kuvakollaasia.

LUUKKU 17

Äiti ja isä Tonttusen lähdettyä virkavallan päämajaan saivat teini tontut vihdoin upottaa purukalustonsa Millan ja Matiaksen sovitusti mukanaan tuomiin kankkusmättöihin. Puraistuaan vain kerran tai pari nautinto kuitenkin katkesi yllättäen Tinan puhelimen pirahdukseen. Näytölle ilmestyi luokkatoveri Terho Lahjamäen nimi.

– Terho? Tina vastasi hieman ihmeissään. – Et ollut eilen meillä? Oli aika villit bi…
– Moi, Terho keskeytti hätäisesti. – Nyt on niin, että kuulin niistä ja Tuohiston Tuomas laittoi äsken Snapchatissa pari kuvaa tulemaan. Ette taida tietää kenen kanssa nyt olette tekemisissä. Ettekä ilmeisesti ole lukeneet tämän päivän Korvasanomiakaan?

Tina ei saanut sanaa suustaan. Tuomas vaikutti oudolta ja puhuikin vähän sekoja. Muut tontut salakuuntelivat puhelua korvat höröllään ja tapittivat Tinaa kuin odottaen hänen alkavan taikoa kuin David Copperfield ainakin. Saamistaan katseista Tina vihdoin ymmärsikin laittaa puhelimensa kaiutin tilaan, jotta myös Tipi, Elsa ja Elmeri saattoivat seurata keskustelua reaaliaikaisesti. Joukkion kasvojen tervepuna hupeni sitä mukaa, kun Terhon ajoittain pikakelauksella suollettu hivenen epälooginenkin tarina eteni. Terho kertoi, miksei hän ollut päässyt mukaan bileisiin.

Terhon isosiskonsa Terttu oli kadonnut jäljettömiin aiemmin viikolla. Postilaatikkoon oli jätetty vain lunnasvaatimus kuin Hollywood jännäreissä konsanaan. Terho perheineen oli ohjattu kidnappaajien toimesta Helsinkiin, josta Terho nyt soittikin. Terttua ei kuitenkaan ollut edelleenkään vapautettu, vaikka lunnaat oli poliisien vastusteluista huolimatta maksettu pyynnön mukaisesti jo muutama päivä sitten. Koko sopan tutkinta oli siirretty Korvatunturin paikallispoliisilta krt:n eli keskusrikostonttujen tutkittavaksi. Myös lehdistö oli saanut vihiä Tertun katoamisesta ja epäillyistä roistoista oli ollut kuvat myös päivän paikallissanomissa. Terho perheineen oli saanut kuulla itsekin lehtijutusta ja sen esiin nostamista epäillyistä vasta, kun joku naapuri oli soittanut utelupuhelun lehden luettuaan ja lähettänyt perään faksin artikkelista kuvineen.

Jutun nähtyään perheen mukana ollut Terhon ja Kertun eno oli tiennyt tyyppien ainakin jokin aika sitten lymynneen ihan lähellä Tinan ja Tipin kotia Varputie 7:ssä. Talon omistajille oli tullut avioero, kun talon emäntä oli rakastunut vaihdossa Korvatunturilla olleeseen tonttukollegaan Yhdysvalloista ja muuttanut miehen sekä paremman elämän toivossa Tyynenmeren rannikolle vain passi ja hammasharja matkatavaroinaan. Talon isäntä oli jäänyt lehdellä soittelemaan ja masentunut totaalisesti. Muutama viikko emännän lähdön jälkeen isäntäkin oli kadonnut Korvatunturin katukuvasta omaehtoisesti ja suunnannut kulkunsa erakoksi huuhtomaan kultaa jonnekin päin Lemmenjokea.

Tässä kohtaa kertomusta Tipi heräsi tarinan lumosta ja kysyi, miksei Terho ollut ottanut yhteyttä poliiseihin vaan heihin? Hän sai vastauksen vuolaammin kuin edes huutokauppakeisari Palsamäki olisi pystynyt meklaroida tavaroilleen hintaa. Totta kai Terho oli yrittänyt tavoittaa krt:n tutkijoita, mutta puhelut siirtyivät jatkuvasti suoraan vastaajaan. Nettisivuilla oli todettu keskusrikostonttujenviraston olevan avoinna vain arkisin klo 12–14. Hänen enonsa sekä isänsä olivat siltä istumalta lähteneet kaahaamaan kohti Korvatunturia kuin Tommi Mäkinen uransa huipulla. Matka kestäisi siltikin vielä useita tunteja. Äskettäin he olivat päivittäneet tilannetta ja kertoneet, ettei mikään taho ottanut heitä vakavasti, eikä he mitenkään näin olemattomilla perusteilla voineet oikein asettaa siviilejäkään vaaraan. Terhon puhetulva olisi jatkunut varmasti vielä pitkään, jos Tina ei olisi lopettanut sitä kuin seinään sanoessaan: 

- Kiitos Terho!

Hän katkaisi linjan ja siirtyi komentelemaan muita: - Nyt ne ruuat naamariin ja sitten mentiin.

LUUKKU 18

Hotkimisen lomassa nelikko piti pikaisen ideariihen siitä, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Varmaa oli ainakin se, ettei teinitontut voisi jäädä tumput suorina sisälle odottamaan asioiden etenemistä. Ilmeisesti virkavaltaa oli täysin turha yrittää saada puhelimella kiinni. Senhän oli todistanut jo isä Tonttusen tavoitteluyritykset. Myöskään krt:n osalta ei Terhollakaan ollut kovin mairittelevaa tulosta tullut. Lainvalvojat olivat tavoittamattomissa kuin Eurojackpotin päävoitto. Täyttä varmuutta ei myöskään ollut siitä, olisiko kelmit edes samat. Ei myöskään tiedetty majaisivatko he paikassa, jossa joskus ehkä olivat olleet.

Vaihtoehdot olivat vähissä. Eiväthän teinit voisi suin päin soitella 832:een, joka vastasi ihmisten 112 hätänumeroa. Myös lähitalojen aikuisilta avun pyytäminen tuntuisi oudolta. Eiväthän he, pienet tonttulapset, osanneet täsmällisesti kertoa, mihin apua edes mahdollisesti tarvittaisiin.

Äidin ja isän kännykkään yritettiin soittaa useampaankin kertaan, mutta linjat pysyivät hälytystuuttausta lukuun ottamatta kiinni kuin karanteeniosaston ovet. Aikuistontut olivat ainakin tilapäisesti saavuttamattomissa. Oli siirryttävä toimintavaihtoehtoon B, joka tuskin aikuistonttujen mielestä olisi kuulostanut millään tasolla järkevältä. Ei pienten teinitonttujen kuulunut leikkiä supersankareita missään olosuhteissa. Ei ainakaan silloin, kun vastukseksi oli tunnistettu kaltereiden sisäpuolella useampia vuosia viettäneiksi kriminaaleiksi. 

Sitähän pienet natiaiset eivät kuitenkaan ajatelleet. He säntäsivät suin päin etsimään uusia hankaluuksia nuoreen elämäänsä. Niinpä lähestulkoon kaikki järkevät ajatuksensa naulaan ripustaneina Tina ja Tipi suorivat tiensä tutkimaan Terholta saadun osoitteen seutua.

Vasta puolessa välissä matkaa kaksoset hoksasivat lähteneensä niin kiireellä, ettei kumpikaan ollut tajunnut ottaa puhelintaan mukaan. Vanhemmille olisi ainakin yritettävä soittaa. He pysähtyivät lähimmälle puhelinkioskille. Punaiseen koppiin oli sulkeutunut punapukuinen vanhempi mies, joka hou- houtteli puhelimeen ja nauroi välillä niin, että koko pullea vartalo tutisi ja hyllyi kuin vasta hyydytetty vadelmahyytelö.

Vaikka Tina ja Tipi yrittivät herättää miehen huomion koputtelemalla oveen, heittämällä lumipalloja lasiin ja roikkumalla oven kahvassakin, ei mies huomannut heitä. Hoki vain luuriin jotakin meri kristmasia ja kuud juulia. Ukkeli tuntui olevan täysin omissa sfääreissään. Tina ja Tipi alkoivat turhautua toden teolla. He loivat edelleen kopin suuntaan anelevia katseita kuin makupaloja odottavat koiranpennut tuloksetta. Partahepun huomio oli saavuttamattomissa. Tipin hermot prakasivat ensin.

– Nyt mennään, Tipi kirskutteli hampaidensa raosta. – Emme me voi jäädä tähän pidemmäksi aikaa venaamaan. Äijähän on joko umpikuuro tai umpihullu.

Tina vilkaisi vielä kerran toiveikkaana kopin suuntaan, mutta parrakkaan miehen käytökseen ei näyttänyt edes olevan odotettavissa muutoksia. Hän nyökkäsi Tipille myöntymisen merkiksi, ja he jatkoivat matkaansa ilman vanhempiensa ohjausta. 

Elsa ja Elmerikään eivät olleet jääneet parempia ilmoja odottelemaan. Hekin olivat sännänneet juoksuun kohti poliisikammaria niin lujaa kuin pienistä tontun kintuistaan pääsisivät ja vinguttivat hippuloitaan mennessä. Heidän tehtävänsä olisi saada edes joku luotettava aikuinen uskomaan sen, mitä Terho oli heille puhelimessa juuri kertonut. Täytyihän jonkun muunkin kuin joulupukin ottaa pienet tontut tosissaan. Sitä paitsi joulupukilla oli takuulla niin kiire näin lähellä aattoa, ettei hän ehtisi mitenkään kiireiltään lapsia tässä asiassa auttamaan. Jostain apua kuitenkin oli saatava, pian. Näytti pahasti siltä, että kyseessä oli selvästi raakalaismainen gangsteriliiga, mikä ei selvästikään keinoja kaihtaisi tavoitellessaan omia etujaan.

LUUKKU 19

Vajaassa vartissa Tina ja Tipi saapuivat kelkkoineen Varputie 7:n liepeille. He pysähtyivät havainnoimaan tilannetta jonkin matkan päähän helakan possunpunaiseksi maalatusta rintamamiestalosta. Talon kunnossapitoa oli selvästi laiminlyöty isäntäväen hyljättyä sen kylmäverisesti kuin Viiltäjä-Jack uhrinsa.

Tienoo oli hiljainen ja vain jostain kaukaa kuului susien armotonta ulvontaa. Tien ja talon väliin oli vuosien saatossa kasvanut hyvin korkea ja sankka kuusiaita, joka suojasi uhkarohkean kaksikon näkymättömiksi taakseen melkein kuin heillä olisi ollut käytössään Harry Potterin näkymättömyysviitta. Kumpikaan ei kehdannut myöntää pelkoa toisilleen, vaikka tonttumyssyjen tutinan nähtyä ei asia jäänyt mitenkään epäselväksi. Mikäli pelkomittari olisi ollut saatavilla, sen lukemat kummankin tonttunuoren kohdalla olisivat huidelleet jossain vaara- ja hengenvaaratila rajamailla. Pikkuruisten tonttunuttujen alla sydämet olivat lähteneet suoranaiseen kiitolaukkaan. Lapasiin upotetut kädet tärisivät vimmatusti ja myös hengitys kulki piskuisissa keuhkoissa vaivalloisesti. Kylmä hiki pyrki väkisin valumaan pipon alta pelon jähmettämille poskille. Silti kumpikaan ei halunnut suoraan rynnätä pakoon. 

Pelkurimaisemmaksi osoittautui jälleen Tipi.

– Jos vaan odotettaisiin aikuisia? Tipi yritti varovasti.
– Ei ole aikaa, Tina totesi tomerana uskaltamatta kuitenkaan myöntää edes itselleen, miten peloissaan hän itsekin todellisuudessa oli. – Me on tultu tänne ja nyt kyllä otetaan selvää mitä tuolla mökissä on meneillään. Mene sinä jänishousu kotiin, jos et uskalla olla mukana.

Ei Tipi tietenkään sisartaan yksin jättänyt. Hän vain mulkaisi tätä alta kulmain ja kysyi seuraavaa askelmerkkiä. 

He tiirailivat taloa pusikon takaa vielä viitisen minuuttia. Pihalla ei kuitenkaan näkynyt liikettä. Akkunasta kajasti kynttilästä lähtöisin oleva lepattava valojuova. Yhdessä tuumin Tina ja Tipi päättivät hiipiä lähemmäs taloa kurkatakseen ikkunasta mitä salaisuuksia hylätyksi luultu talo sisälleen olikaan kätkenyt.

Niin nuorista tontuista oli kuitenkin kyse, etteivät he tulleet lainkaan ajatelleeksi sellaista, miten paljon helpompaa ja huomaamattomampaa olisi ollut liikkua ilman kelkkaa. Tosin ei kelkan poisjättäminenkään olisi ehkä seuraavalta tapahtumasarjalta pelastanut. Ei mitenkään voinut olla kelkan syy, ettei konnakopla ollutkaan niin tyhmä kuin teinit olivat hieman ylimielisestikin mielissään kuvitelleet.

Tina ja Tipi kävelivät suoraan kidnappaajien varotoimenpiteeksi virittämään ansaan, joka oli naamioitu kuusenoksilla. Ansan lauetessa se räsäytti ilmoille merkkiäänen ainakin yhtä kovaa kuin kolme ilmatorjunta hälytintä uhan ilmaantuessa ainakin. Ei siis ollut lainkaan ihme, että pääkelmin kasvot olivat kiinni ikkunalasissa nopeammin kuin kukaan ehti sanoa edes pipari. Tinan ja Tipin pakeneminen paikalta ei voinut enää mitenkään onnistua. He olivat kärähtäneet vakoilustaan konnille ja nyt olisi seuraamusten aika.

LUUKKU 20

Tinan ja Tipin seikkaillessa omia polkujaan myös Elsa ja Elmeri olivat saapuneet heille asetettuun määränpäähän. Kaksikko porhalsi poliisikamarin aulan lasisista ovista sisään tuulispään lailla. Poliisilaitoksen kuivakka aulapalvelun tätitonttu säikähti heitä niin, että hapuili viiveettä tiskin alta esiin luudan ja alkoi hätistellä lapsia matkoihinsa.

Elsa onnistui väistelemään luudan sivalluksia taidokkailla taitoluisteluharrastuksessaan oppimillaan erinäköisillä hypyillä, mutta Elmeri otti muutaman kerran hieman kipeämpääkin osumaa. Kun Elsa vihdoin sai hetkellisesti yllätyksellisestä vastaanotosta menetetyn puhekykynsä takaisin, hän sai vaivoin huudettua hyppyjensä välissä etteivät he olleet pahalla asialla.

Aulapalvelun tonttutäti lopetti vimmatun huiskimisensa ainakin hetkellisesti, vaikkakin virkailijan ilme oli edelleen yhtä ärhäkkä kuin verenhimoisella ihmissusiemolla. Elsa sai kuitenkin kerrottua hieman katkonaisesti syyn heidän tuloonsa. Tätinaisen asenne pysyi kuitenkin jäykkänä kuin jääveistos. Elsan kertoma ei selvästikään sulattanut sitä pisaraakaan.

Minkäänlaiset anelut eivät muuttaneet aulatädin asennetta, eikä hän millään olisi halunnut toteuttaa Elsan vienokainoista pyyntöä pääsystä viipymättä komisarion juttusille. Vasta, kun Elmeri uhkasi tehdä netissä rikosilmoituksen luudan kanssa kimppuun käyneestä virkavallanedustajasta, antoi aulapalvelun luutavirtuoosi periksi ja avasi lukitun oven toimistotiloihin vievään käytävään.

Lasten saapuessa komisario Vehnäletin huoneeseen tämä singahti asettaan villisti kuin lassoa päänsä yläpuolella heiluttaen työpöydälleen seisomaan ja vaikutti hyvin stressaantuneelta. Isä Tonttunen astui välittömästi Elmerin eteen suojaksi, eikä äiti Tonttunenkaan pahemmin aikaillut asettuessaan Elsan välittömään lähisyyteen seuraamaan tilanteen kehittymistä. Vasta kiekaistuaan ilmeisen helpottavan intiaanin sotahuudon Vehnäletti laski aseensa ja pudottautui lattialle todeten suorastaan lempeällä äänellä:

– No mutta, minkäs kaksikon se tuuli tänne lennätti?

Komisarion lennokasta vastaanottoa säikähtäneen, hieman pelokkaan Elsan silmät pälyilivät vimmatusti säikähtäneen ympärilleen. Hän alkoi kuitenkin kertoa syytä saapumiselle ylitsevuotavin sanankääntein. Sanojensa vakuudeksi hän näytti aulasta luutaepisodin tuiskinnassa kähveltämästään Korvasanomista kelmikolmikon kuvat.

Komisario Vehnäletti kavahti metrin taaksepäin. Hänen silmissään vilahti jälleen lievä epävakaisuudesta viestittävä pilkahdus, kun hän vihdoin tajusi tilanteen koko karmeuden.

– Siis sanoitteko, että Tina ja Tipi on menossa sinne talolle? Nämä konnakaverukset, jotka olivat Tonttusilla eilen olleet tihutöissään, ovat Masa Metku ja Kimmo Ketku. Operaation aivoina toimii elinkautista Riihimäen tonttuvankilassa lusiva Oula Larsson. Metku ja Ketku ovat suhteellisen vaarattomia, aivan kuin Pekka Töpöhäntä satujen Pilli ja Pulla. Mutta Larsson sen sijaan on äärimmäisen ovela, kuten Monni ainakin. Hänet on tituleerattu välillä myös hulluksi tiedemieheksi, joka ei keinoja kaihda. Nyt hän onkin ollut jo jonkin aikaa karkuteillä ja etsintäkuulutettuna kaikissa pohjoismaissa useammasta kuin yhdestä murhasta. Nyt tuli kiire...

Komisario Vehnäletti hypähti kerran paikallaan ilmaan ja säntäsi sitten aulan suuntaan kuin hallitseva 100 m maailmanennätysmies Usain Bolt kuunaan. Äiti ja isä Tonttunen sekä Elsa ja Elmeri jäivät hämmästyksissään keräämään matkaan sännänneen Vehnäletin jälkeen jättämän ilmavirran mukana lattialle lennättämiä tonttumyssyjään.

LUUKKU 21

Tunnelma Varputie 7:ssä oli kuin suoraan pahimmista kauhuleffoista konsanaan. Huomattuaan vakoilevat kaksoset etsintäkuulutettu murhamies Oula Larsson oli syöksynyt merkillisesti möristen valomiekka tanassa pihamaalle ja pakottanut lapset sisälle kelmikolmikon päämajana pitämään mörskään. Jos tilanne ei olisi ollut hengenvaarallinen, olisi Tipi keventänyt luultavimmin tunnelmaa veistelemällä jonkin puujalkavitsin vuoroin kuokkavieraissa lohkaisulla. Nyt tilanteen armottomuus sai kuitenkin Tipin pysymään vaiti. 

Jo ovella Tinan ja Tipin nenään alkoi kantautua kalman kammottava lemu. Haju voimistui sitä mukaan mitä syvemmälle taloon Larsson kutsumattomia teinivieraitaan ohjasi. Epämääräinen kulkue kompuroi jyrkät portaat toiseen kerrokseen vaivalloisesti. Portaiden yläpäässä oli kalterein varustettu tamminen ovi, joka oletettavasti johti vinttikomeroon. Larsson määräsi Masa Metkun aukaisemaan oven vanhalla ruosteisella avaimella ja miekalla sohottaen pakotti Tinan ja Tipin astumaan peremmälle. Kuolemasta sakeana leijaileva haju oli tyrmätä teinikaksikon kuin nyrkkeilyhanskan isku, jonka sisään oli iskua vahvistamaan piilotettu rautainen hevosenkenkä. 

Pakotettu Tipi astui ensimmäisenä askeleen peremmälle, mutta pysähtyi välittömästi niille sijoilleen. Tina törmäsi suoraan Tipin selkään. Hänen huomatessaan huoneen perällä muoviin käärityt elottomat tontun kasvot hän kirkaisi selkäpiitä karmivasti ja antoi ylen. Onneksi oksennussuihkun hän sai suunnattua Tipin selästä kelmikaksikon jalkoihin, jättäen setämiestonttujen huopikkaisiin lounaasta peräisin olevat kirjavat ketsuppi ja majoneesitahrat.

Ilman Larssonin hereillä oloa kelmikaksikko olisi syöksynyt viivana Tinan kurkkuun kiinni. Valpas Larsson kuitenkin pysäytti heidän aikeensa nostamalla valomiekan heidän väliinsä ja komentamalla alamaisensa välittömästi odottamaan häntä alakertaan.

– No niin, rauhoitutaanpas! Larsson tokaisi nenäntukkoisuudesta johtuvalla nasaaliäänellään. – Homman nimi on nyt se, että kun tänne tarjottimella tuodaan tuoreita uhreja, ei tällaista tilaisuutta voi mitenkään jättää käyttämättä. Kertokaapa ensi alkuun sedälle vanhempienne puhelinnumerot ja lunnasvaatimus lähtee heille. Jos kaikki sujuu hyvin, ette joudu tekemään seuraa tuolle tonttutytölle mananmajoille…

Larssonin ilme muuttui hieman haikeaksi. 

– Sääli, Larsson hymähti. – Niin mukava katsoa, kun elonliekki kaikkoaa.

Tipin oivallettua kuka tämän katalan kolmikon uhriksi oli joutunut, hän oli hyökätä Larssonin rensseleihin kiinni kuin valkohai vertavuotavaan uimariin. Tinan olo oli hieman kohentunut ja hän sai viime hetkellä taltutettua Tipin ennen kuin mitään pahempaa ehti sattua. 

– Ryhdistäydy, Tina supatti Tipin korvaan tuskin kuuluvasti. – Tehdään niin kuin rosvot määräilevät. Meitä tullaan kyllä kohta etsimään.

Tipi vilkaisi siskoaan edelleen vihasta säkenöivin silmin, mutta heittäytyi sitten Oscar-pystin arvoiseen roolisuoritukseen ja alkoi näytellä avutonta pikkutonttua, jolle Larssonin sana oli laki. Niinpä he kirjoittivat kuuliaisesti vanhempiensa puhelinnumerot ja sähköpostiosoitteet Larssonin ojentamalle lapulle. Larsson otti lapun vastaan, naurahti vielä kerran kolkosti ja poistui. Tina ja Tipi jäivät katsomaan tämän perässä sulkeutuvaa ja lukkiutuvaa ovea ahdistuneina kuin häkkiin teljetyt marsut.

LUUKKU 22

Sillä aikaa, kun kaksoset potivat ehkä traumatisoivimpia hetkiä pienessä tontun elämässään, saapuivat äiti ja isä Tonttuset kotiin. Poliisilaitokselle rynnänneiden Elsan ja Elmerin kertomuksen jälkeen oli alkanut tapahtua. Komisario Vehnäletti oli tarttunut huoneesta ulos rynnätessään puhelimeensa ja käskenyt kaikki päivystysvuorossa olevat virkaveljet ja -sisaret välittömästi laitokselle operaation aloituspalaveriin. Hyvin pian laitoksella oli alkanut vilistä poliiseja kuin Vilkkilässä kissoja. Äiti ja isä Tonttunen oli saaneet lähtöpassit pois tieltä. Siviilejä oli jo sotkeentunut asiaan ilmankin aivan liikaa.

Äiti ja isä olivat yrittäneet väittää vastaan ja pysytellä kuulolla. Komisario Vehnäletti oli kuitenkin päättäväisesti ohjannut heidät käsivarsista kiinni pitäen ulos poliisilaitoksen lasista ulko-ovista ja tokaissut tylysti: 

–Älkää soitelko meille. Me soittelemme teille.

Tämän sanottuaan Vehnäletti oli vetäissyt oven kiinni ja lukinnut äidin ja isän järkkymättömästi sen ulkopuolelle. Äiti ja isä olivat jääneet avuttomina seisomaan ja tuijottamaan harmistuneina oven lasin läpi Vehnäletin loittonevaa selkää. Isä Tonttunen oli vielä hetken riuhtonut lukitun oven ripaa, mutta luovuttanut sitten hengästyneenä. Ovi oli ollut ja pysynyt lukittuna. Huolesta sekaisin olevien vanhempien ei ollut auttanut muu kuin lähteä tarpomaan kotia kohti. 

Olivathan he toki pohtineet, miten he olisivat voineet jäädä nurkalle odottamaan pelastuspartion lähtöä konnien perään. Tällöin he olisivat voineet seurata poliisien perässä rikoksen oletetulle näyttämölle kuin parhaimmatkin James Bondit. Järki oli kuitenkin voittanut tunteet. Vanhemmat olivat selvästi ottaneet kauaskantoisemman linjan ja luopuneet niinkin vedenpitävästä, mutta myös melkoisen tuhoon tuomitusta hanke-ehdotuksesta. Olihan aina ollut pienen pikkiriikkinen mahdollisuus, että kaikki olisi sittenkin ollut vain pahaa painajaista. Olisihan Tina ja Tipi saattaneet myös noudattaa arestiaan ja pysyä kiltisti kotona, Ainakin olisi pitänyt. Kunnon tonttulasten vanhempien ohjeita olisi tullut kunnioittaa sekä noudattaa. 

Koti oli kuitenkin ammottanut tyhjyyttään. Vain lasten puhelimet olivat lojuneet ypösen yksin tuulikaapin hattutelineen päällä hyljättyinä kuin parittomat sukat pesusta tullessaan. Toivon kipuna mielessään äiti kuitenkin kiersi jokaisen huoneen ja etsi kaksosia kodin kaikista tuntemastaan piilopaikoista. Ikävä kyllä tuloksesta. Tai no ei aivan. Lasten sängyn alustan kätköstä löytyi pitkulainen lahjapaketti, jonka päälle oli askarreltu hieno poroaiheinen joulukortti, jossa luki Tipin harakanvarpailla: äidille ja isille.

Äiti Tonttusen rinta-alassa muljahti ikävästi. Hän purskahti sydänjuuria irti repivään nyyhkytykseen. Ajatukset alkoivat kiertää joulunpunaisen tonttumyssyn alla vimmatusti kehää kuin Eva Wahlström vielä kilpaillessaan. Entä jos lapset eivät enää koskaan palaisi kotiin? Entä jos he olivat hengenvaarassa ja me vain istumme toimettomina täällä kotona? Entä jos me emme näe Tinaa ja Tipiä enää koskaan? Äiti olisi valmis vapauttamaan kaksoset jopa kotiarestistakin, kun vain saisi heidät ehjinä takaisin kotiin. Äidin kurkusta pääsi ilmoille ulvaisua muistuttava äännähdys ja hän lysähti lattialle nyyhkyttämään. Isä Tonttunen viipotti parta hulmuten äidin luokse. Isä istahti äidin viereen, otti hellästi syliin ja alkoi keinuttaa vaimoaan hiljaa rauhoitellen. Samalla hän jutteli lempeästi lohduttavia sanoja, vaikkei totuuden nimessä oikein uskonut sanoihinsa itsekään.

LUUKKU 23

Samaan aikaan kun Varputie 7:nnen sisätiloissa elettiin Tinan ja Tipin näkökulmasta katsottuna kohtalokkaita hetkiä. Komisario Vehnäletti oli saanut joukkonsa asemiin talon ulkopuolella. Luotiliivein ja mellakkakypärin varustettu poropartioksi (vrt. ihmisten karhuryhmä) kutsuttu yksikkö, oli piirittänyt talon. Vehnäletti itse johti operaatiota ja pälyili kuusiaidan takaa kiikareilla talosta mahdollisesti näkyvää liikettä. Talosta ei kuulunut mitään. Yläkertaan vievän portaikon ikkunasta oli vielä virkavallan saapumishetkellä lepattanut kynttilän tuoma valokiila pimenevään iltaan. Nyt valo oli kuitenkin sammunut. alakerran ikkunasta Vehnäletti näki, kuinka Oula Larsson istahti keittiöpöydän ääreen ja kumartui juonimaan jotain ilmeisen katalaa alamaistensa Masa Metkun ja Kimmo Ketkun kanssa.

Larsson piteli puhelinta hyppysissään kolmikon nähtävillä ja ilmeisesti näpytteli siihen jotain. Välillä kolmikon päät erkanivat kauemmas toisistaan. Vaikka ääntä ei ulos kuulunutkaan, pystyi eleistä näkemään, miten he nauroivat keskenään ilmeisen viekkaalle uudelle konnankoukulleen.

Komisario Vehnäletti oli saanut tarpeekseen näytelmän seuraamisesta kulisseissa.

– EDETKÄÄ, hän kajautti käskyn radiopuhelimeen.

Seuraavat tapahtumat olivat yhtä sekasotkua. Talon sisälle heitetyn savupommin ilmoille päästämä savupilvi peitti talon sisäiset tapahtumat. Hiljaisen jouluillan seesteisyyden katkaisi muutama laukauksen ääni, kirosanojen vyöry ja karjuntaa. Tömistelyä, ryntäilyä ja sähläystä kesti aikansa. Savun hälvettyä homma oli kuitenkin ohi. Komisario Vehnäletti ilmoitti raudoitetulle konnakolmikolle pidättävänsä heidät epäiltynä useammallakin rikosnimikkeellä ja lateli heidän oikeutensa ulkomuistista.

Larsson uhkui vihaa tullessaan yllätetyksi kuvainnollisesti housut kintuissa. Hän sai vaivoin pidettyä kiukkunsa aisoissa virkavaltaa kohtaan. Sen verran häntä kuitenkin sapetti pollareiden väijytys, että hän potkaisi Masa Metkua vain raivoa edes johonkin purkaakseen. Potku osui sen verran kipeästi nilkkaan, että Metku lankesi maahan komisario Vehnäletin jalkoihin.

Rosmojoukon siirryttyä poliisien huostaan talutettiin myös Tipi ja Tina ulos pahuuden pesästä. Lapset olivat silminnähden helpottuneita, mutta ilmiselvästi lievässä shokissa. Heidät ohjattiin paikalle kutsutun tonttuterveydenhuollon suojiin. Vehnäletti ilmoitti myös isä ja äiti Tonttuselle, että he voisivat hetken kuluttua suunnata tonttusairaalalle, jonne lapset pian kuljetettaisiin tarkkailuun. Lapsia päästäisiin kuulemaan vasta shokkitilan hälvettyä, aikaisintaan seuraavana päivänä. 

Mutta miten Tonttusten joulun käy? Mitä Tertulle tapahtui? Mikä oli Konnakoplan kupletin juoni? Se selviää kurkistaessa huomenna viimeisen kuvan taakse 😰

LUUKKU 24

Aattoillan saapuessa tuiki tavalliseen Tonttusten perheeseen oli joulunalustan ikävä tapahtumasarja enää kaukainen muisto vain.
Tipi ja Tina olivat selvinneet lievällä säikähdyksellä ja parin yön kunnollisten unien jälkeen tapahtumaa oli alettu purkaa erilaisin keskustelumetodein. Äiti ja isä Tonttunen olivat säikähtäneet lastensa menetystä niin perinpohjaisesti, että olivat peruneet kaikki kaksosille langettamansa rangaistukset vastoin kaikkia lukemiaan kasvatusoppaita. Myös komisario Vehnäletti oli tuonut mukanaan huojentavia uutisia piipahtaessaan tuomaan oman yhdistetyn joulutervehdyksensä ja anteeksipyyntönsä poliisikammarin tapahtumista.

Vinttikomeron vankityrmässä ollut "ruumis" oli ollut vain hyvin aidon näköinen vahanukke. Sen Ketku ja Metku olivat hamstranneet mukaansa eräältä vahakabinettiin suuntautuneelta rosmoilukeikaltaan mielestään hauskana pilana. Varvikkotie 7:nnen kalman katku oli puolestaan peräisin Oula Larssonin Ruotsin tädin lempi sukulaiselleen, "tädin pikkumussukka Oulalle", lähettämästä lipeäkalasta.

Terttu Lahjamäki puolestaan oli kuin olikin vahvasti elossa. Lahjamäen perheessä siitä ei kuitenkaan osattu täysin rinnoin ilakoida. Terttu Lahjamäki oli korviaan myöden sotkeentunut kiristykseen kelmikolmikon rinnalla. Terttu oli jo pidempään ollut sotajalalla vanhempiensa kanssa. Vanhemmat olivat evänneet Tertulta hänen suuren haaveensa tonttuvaihdosta Australian takamailla. Vanhemmat olivat vedonneet covid-19 aikaan, mutta Tertun mielestä kyse oli vain kiusanteosta hänen vanhempiensa taholta. Niinpä hän oli vihoissaan ja allapäin ottanut yhteyttä entisiin luokkakavereihinsa Metkuun ja Ketkuun. Nämä puolestaan olivat tutustuttaneet Tertun myös kyseenalaista kunniaa niittäneeseen Oula Larssoniin. Yhdessä nelikko oli päätyneet lavastamaan kidnappauksen ja sopineet lunnasrahojen jakamisesta keskenään. 

Jako ei kuitenkaan ollut mennyt tasan. Lunnaat olivat rikastuttaneet enimmikseen vain Larssonin kuvetta legendaarisen Matti Nykäsen fifty-sixty periaatteella. Oman osuutensa saatuaan Terttu oli naamioitunut ja vetäytynyt rikkauksiensa turvin seuraamaan tilanteen kehittymistä pariksi yöksi Tonttukeitaan hulppeaan iglumajoitukseen. Hän oli nauttinut elämästään huolettomana kuin Elisa 5G liittymän haltija.

Koska kukaan ei ollut tunnistanut häntä ja haave kaukomaista eli edelleen vahvana nuoren aikuisen nutun alla, hän oli siirtynyt loppuelämänsä seuraavaan vaiheeseen. Tertun oli ollut tarkoitus hypätä Korvatunturin lentokentältä Helsinki-Vantaalle matkaavaan koneeseen. Seutulasta hänen oli ollut tarkoitus jatkaa matkaansa Australian takamaille ja ryhtyä sikäläisten kaltaiseksi lammasfarmariksi. Vehnäletti kuitenkin vesitti nämä suunnitelmat alkuunsa. Poliisipartio oli saapunut lentokentälle pidätyspuuhiin juuri ennen koneen lastauksen aloitusta.

Tonttusen perheen jouluun tapahtumilla oli ollut kierosti katsoen myös positiivinen vaikutus. Kelmikolmikon tunnolla oli ollut niin paljon avonaisia rötöksiä, että heistä oli useampikin taho luvannut kiinni saamiseen johtavista avuista palkkioita. Tina ja Tipi Tonttunen olivatkin itseoikeutetusti saaneet lunastaa niistä jokaisen. Näillä odottamattomilla tuotoillaan he olivat hankkineet ehkäpä jopa paremmat ja kalliimmat lahjat, kuin mitä kelmikolmikko heidän bileidensä päätteeksi oli heiltä anastaneet ja tuhonneet.

Suurimmaksi jouluyllätykseksi nousi kuitenkin se, että jouluruokapöydästä noustessa Tonttusten ovikello oli liverrellyt ilmoille mahtipontisesti Sylvian joululaulun. Oven takana oli seisonut se sama pullea punaisiin pukeutunut mies, joka oli pitänyt taannoin puhelinkoppia varattuna kriittisillä hetkillä. Äiti ja isä Tonttunen toki tunsivat miehen, mutta lasten leuat putosivat miltei polviin, kun mies esittäytyi aidoksi ja oikeaksi joulupukiksi.
- Hou hou hou ja hyvää joulua Tonttuset, Joulupukki toivotti sydämellisesti. – Kiireistäni huolimatta päätin tulla itse tervehtimään reippaita kaksosia, jotka saivat kaikkien kammoamat konnat kiikkiin. Vaikka teidän kiltteysmittarinne joutui tänä vuonna juuri ennen joulua melkoisesti pakkasen puolelle, oli tämä sellainen näytös, jossa tonttusydämenne arvioitiin uudelleen ja mittari heilahti kerralla korkeimmalle tosi tonttu -asteikolle. Tässä siis paketit myös minulta. Älkää avatko niitä ennen iltaa. Sisällöstä ei tarvitse kertoa muille.

Niine hyvineen joulupukki vinkkasi silmäänsä, kääntyi, ja pian he näkivät enää pienen pisteen Petterin vetämästä reestä.

Vasta Illalla, vanhempien jo vetäytyessä yöpuulle, kaksoset tutustuivat The Joulupukilta saamiinsa lahjoihin. Kääreet poistettuaan kummankin kasvoille levisi korvasta korvaan ulottuva Hangon keksiin mielletty hymy.  Tonttusten elämä oli taas mallillaan.

Näin tuiki tavallisen Tonttusten perheen joulu saatiin pelastettua ja he saivat viettää ehkäpä tavallisen tonttuelämänsä tähänastisista parhaimman joulun ikinä, vaikkakin se saapui heidän perheeseensä ehkäpä lievästi ilmaistuna: hieman normaalia ronskimmalla tavalla.
Niin ja muuten, kerrottakoon vielä listaus palkkioilla kustannetuista joululahjoista:
leivänpaahdin, blenderi, takka, viihdekeskus, uudet puhelimet koko perheelle, Tipille tietokone IT-opintojaan varten ja saihan isälle Tonttunenkin kokonaan uuden auton. Eikä Tonttuset ystäviäänkään unohtaneet. Heille perhe hankki suorastaan syntisen hyvät herkkukorit. Loput palkkioista laitettiin säästöön odottamaan korona-ajan talttumista ja mahdollista matakaa vähintäänkin viikoksi palmujen katveeseen.