Joulukalenteri 2021

LUUKKU1

Sattuipa kerran hyvin lähellä joulua eräälle tuiki tavalliselle Möttösen perheelle seuraavaa:

Tämä tavallistakin tavallisempi perhe oli suunnannut jouluhössötystä pakoon kaukaiselle tropiikinsaarelle. Lentomatka maskit kasvoilla oli ollut kohtalaisen uuvuttava, mutta parin päivän loikoilun jälkeen tämä pieni epäkohta oli jo hyvinkin päässyt unohtumaan. Pienen varjon täydellisen loman ylle loi ainoastaan maailmalta tuulten mukana kantautuneet huhut uudesta koronaviruksen muunnoksesta, joka sulki rajoja maiden ympäriltä nopeammin kuin joulupukki kiersi maapallon lasten luona aattoiltana. Ei siis ollut lainkaan varmaa, kuinka perhe pääsisi vaivoitta takaisin kotiin uudenvuoden ja loppiaisen välissä.

Perhe ei kuitenkaan halunnut surra asiaa etukäteen. Huhut saivat lennellä omilla siivillään. Mikäpä heidän kuuman auringon alla oli D-vitamiini annosta keräillessään. Syy matkallekin oli ilmeinen. Äiti Möttönen oli edellisenä jouluna saanut niin totaalisesti tarpeekseen kystää ja kyllää kokkaillessaan, että Tapaninpäivänä muu perhe oli saanut todistaa äidin, onneksi kuitenkin lyhyen lännäksi jäänyttä, hermoromahdusta.

Äidin hiukset olivat sojottaneet kattoon kuin kompassin nuoli pohjoiseen ja katse pysähtynyt muistamaan enemmänkin täytetyn eläimen lasista tuijotusta kuin kaikille niin rakkaan mamman lämmöstä läikähtävää silmäystä. Äidin suusta oli päässyt vain outoa mölähtelyä. Äidin sormi oli vapisten ojentunut osoittamaan keittiön pöydälle leviteltyjä räävittömäksi revittyjä joulumuonia. Tilanne oli rauennut vasta, kun isä ja isoisä Möttönen olivat kantaneet sohvalle. Äiti oli ollut jäykkä ekakertalainen pönöttämässä vieraana linnan juhlien kättelyjonossa.

Sohvan uumenista äiti oli sitten seurannut edelleen kankeana, kuinka isoäiti Möttönen oli ottanut suuren jätesangon ja kipannut kaikki vielä aattona hehkeinä loistaneet jouluherkut syvälle säiliön uumeniin tunkiolle toimitettavaksi. Sillä siunaaman hetkellä koko perhe oli lapsia myöden päättänyt, että tuo onneton joulu oli ollut viimeinen lajiaan. Kotinurkissa he eivät enää koskaan jouluaan viettäisi. Saati sitä enää äiti Möttösen selkäpiistä revittäisi. Niinpä Möttöset olivat jo hyvissä ajoin syksyllä toiset koronapiikit saatuaan, maailman avautuessa, varanneet luxusloman kauas pois kylmästä ja loskaisesta Suomesta.

Kaiken tämän auvoisuuden keskellä he eivät kuitenkaan tienneet, kuinka kohtalon oikukas sormi saattaisi hyvinkin pian puuttua joulunajan kulkuun vain pienellä näkymättömällä pyörähdyksellään.

LUUKKU 2

Vanhempien nauttiessa rentouttavia lomajuomiaan altaan tuntumassa alkoivat Möttösen perheen teini-ikäiset lapset Silja ja Severi kaipaamaan hieman loikoilua räväkämpää säpinää elämäänsä. Vilteillä vätystely ei vain enää yksinkertaisesti jaksanut houkutella. Eihän digiajan keskellä kasvaneiden lasten mielestä ollut kovinkaan reilua, miten diktaattorimaiset vanhemmat olivat tylysti ja raakalaismaisesti rajanneet viihde-elektroniikka ajan vain pariin hassuun tuntiin päivässä. Eipä silti, ei saaren verkkoyhteyksissä muutoinkaan hurraamista ollut. Leudon merituulen tuivertaessa juurikin väärästä suunnasta, oli Netflixin katsominen osoittautunut yhtä mahdottomaksi kuin kauan kaivattu täysin korona vapaa elämä.
Onneksi viihtyisän resortin alueella oli varauduttu tällaiseenkin mahdollisuuteen. Uima-altaan lisäksi ympäriinsä oli rakennettu erilaisia puuha-alueita niin pienemmille kuin isommillekin akuutista toimettomuudesta kärvisteleville turistilaumoille. Laakereilleen Silja ja Severi eivät olleet jääneet surkuttelemaan kohtaloaan. Päivien kuluessa he olivat jo ehtineet ainakin sub-lautailla, skeittailla, pyöräillä, keinua ja tutkia muutoin vain rantaa ja kylän reunalta ylväänä kohoavia vuorten rinteitä.
Suurimmaksi hitiksi tehoduon keskuudessa oli jopa yllättäenkin noussut pöytätennis. Sen äärellä lapset olivat mitelleet voimiaan tasaisesti kuin Suomi-Ruotsi maaotteluissaan, vuoroin voittaen ja vuoroin häviten.

Nyt meineillään olevan ping pong matsin ratkaisevalla hetkellä, Siljan juuri tykittäessä häijyä vaakakierteistä syöttöään Severin päätyyn, kuului jostain lähettyviltä selkäpiitä riepotteleva kirkaisu. Äkillinen falsetti pysähdytti lasten liikkeet sillä siunaaman sekunnilla. Katseetkin kääntyivät merkillisen äänen suuntaan pelästyneinä kuin halloweenin naamiaisasukilpailun voittajan nähdessään. Hetki oli niin karmiva, että Severin lamaannus sai mailan pysähtymään ja pingispallon pomppimaan vain muutaman sentin ohi paikalleen jumittuneesta mailasta nähden. Samalla Silja kuittasi matsin voitokseen erä- ja ottelupallolukemin 14 - 12. Lapset eivät tosin edes huomanneet tätä pikkuriikkistä sivuseikkaa. Lähistöltä alkoi lähestyä korvia huumaava hälytysajoneuvojen ujellus. Pelivälineet putosivat niille sijoilleen kuin työmiehen rukkaset ruokatunnin alkaessa. Lapset säntäsivät lepotuoleillaan elbailevien vanhempiensa ohi kuin Lasse Viren: hieman kompuroiden. He suuntasivat rantaan, jonne piipaata huutaneet autot olivat viimein pysähtyneet

LUUKKU 3

Rannalla vallitsi jonkin sortin kaaos. Paikallispoliiseja ja pelastuslaitoksen henkilöstöä sujahteli sukkana ristiin rastiin ja vähän poikittainkin. Poliisisedät virittelivät eristysnauhaa pienen hiekka nyppylän ympärille kiireesti kuin joulutontut lahjaverstaallaan. Ensimmäisenä paikalle oli ehättänyt Severi, joka oli pinkonut kolmiloikkaa läpi aavan hietikon. Seuraavaksi paikalle oli nelistänyt Silja. Hänen perässään, vain poron mitan päässä hänen kannoillaan, olivat jolkotteleet hieman verkkaisammin isä ja isoisä Möttönen.

– ¡Parada! ¡No más pasos!, kajahti pienen, mutta sitäkin pippurisemman oloisen paikallispoliisin suusta. – Continúe sus viajes. ¡No hay nada que ver aquí!

Kovaäänisen kehotuksen kuullessaan Möttöset pysähtyivät niille sijoilleen, mutta eivät ottaneet askeltakaan taaemmaksi. Suomalaisperhe ei ymmärtänyt sanaakaan vieraskielisistä komennoista, mutta arvelivat pollarin äänijänteiden suoltaneen ilmoille vain epätosia lauseita siitä, ettei paikalla muka olisi mitään nähtävää. Koppalakin äänessä sointui kuitenkin sen verran uhoa, ettei Möttösten paikalle lennähtäneelle kaartille jäänyt vaihtoehdoksi muu kuin nöyristellä virkavaltaa kuten kansalaiset kotisuomessa tottelivat pääministeri Sanna Marinia.

– Näetkö, Severi sihahti hampaiden välistä sisarelleen. – Tuolla taitaa olla oikea ruumis.

Siljan käsi vetäytyi kauhusta suun eteen. Hänen silmänsä suurenivat teevadin kokoisiksi. Hän tuijotti hievahtamatta edessään avautuvaa leiripaikkaa, joka oli sotkettu kuin Tonttusten talo teinibileiden karattua käsistä edellisen joulun kynnyksellä. Toden totta, sotkun keskellä, pienen hiekkanyppylän takaa pilkotti juuri ja juuri pieni mytty. Mytyn päässä näytti olevan helakan punainen lippalakki. Mytyn oletetun keskikohdan tienoilta piirtyi taivaanrantaa vasten miekan uljas siluetti. Silja yökkäsi kerran, kääntyi hieman horjahtaen ja kirmasi sitten pienet jalat tuskin maata koskettaen mamman helmoihin turvaan. Muut katsoivat hämmästyneinä Siljan perään ja havahtuivat vasta, kun vierestä kajahti:  

– Ethe tainneet pruukata, että täälhä voipi olla Suomen virkavalthaa paikhala, kuului perin surkealla tavalla lapin murretta jäljittelevä naispoliisin ääni heidän vierestään. – Nimheni on Vehnäletti ja amhatilthani olen komhishaarhio. Olhen täälhä uravaihdossa Korvatunthurin kamharilta. Me kuulhemma teihdät kaikh´  vielhä tänhä ilthana. Parhee, ethä menethä nyh bungalowheihinne ja oletha saathavilla ilhan tulhen. Onh vielhä henkhi elävhässä, matho kuolhessa.

LUUKKU 4 

Seuraavan aamun valjetessa kaukana pohjolasta, trooppisen saaren auringon noustua Möttösten perhe kaipasi elämäänsä jotain muutakin piristävää kuin aamun ensi kofeiinit. Yö oli ollut katkonainen kuin DNA:n verkkoyhteydet. Jokaisen perheen yksilön kolottavien jäsenten lisäksi mielessä oli vilissyt erilaisia skenaarioita edellisen päivän eriskummallisista tapahtumista. Pelkkä ruumiin bongaaminen olisi ollut kylliksi, mutta vielä mitä. Illan suussa bungalowin oveen oli koputtanut suomalaiskomisario Vehnäletti. Tämä oli parkkeerannut itsensä huoneiston plyysisohvalle paikallinen poliisimies kiinni kyljessään. Jeparit olivat tentanneet Möttösiä niin yksin kuin yhdessäkin. He olivat tivanneet jokaista pientäkin rasahdusta, joita perheen jäsenet olivat rannan ikävien tapahtumien aikaan kuulleet tai nähneet. Paljonhan perheellä ei tokikaan kerrottavaa ollut viserrettävänä. He eivät olleet muuta kuin kuulleet selkäpiitä karmivan rääkäisyn ja pian sen perään megalomaanisen hälytysajoneuvojen ulinan.
Nälkävuosilta tuntuneiden ja piinaavien kuulemisten jälkeen Vehnäletti oli onneksi tokaissut espanjaksi paikalliselle poliisille audienssin olevan ohi. Perhe oli vihdoin saanut vetäytyä omiin iltapuuhiinsa.

Ei siis ihme, että lapset olivat alkaneet vinkua jotain tekemistä heti aamutuimaan silmiensä avauduttua. Ensimmäisenä kinuamiseen oli kyllästynyt isoäiti. Hän tokaissut itseriittoisella äänellä, jotta lapsien olisi parasta olla seuraavan vartin ajan tyystin suut supussa. Jos se onnistuisi kunnialla, isoäiti oli luvannut viedä lapset heti hotellin brunssin jälkeen akvaarion mereneläviä havainnoimaan. Yksin lapset eivät saisi lupaa lähteä. Aquarium nimittäin sijaitsi toisella puolen saarta ja tunnettiin myös turistirysänä eli paikallisten taskuvarkaitten paratiisina.

Isoäidin lupaus oli ollut teini-ikäisille niin mieluisa, että Silja ja Severi olivat nököttäneet koko 15 minuuttia tykkänään ääneti kuin Trump pressakautensa jälkeen. Muitakin perheenjäseniä oli luonnollisestikin houkuteltu mukaan, mutta he olivat kieltäytyneet vedoten katselevansa kaloja mieluummin lautasellaan kuin uimassa epämääräisissä altaissa. 

Niinpä brunssin jälkeen Silja, Severi ja isoäiti olivat hypänneet paikallisbussiin ja hurauttaneet akvaarion huudeille. He olivat viettäneet monta monituista tuntia ihaillen mitä kauniimman värisiä eväkkäitä. Olivatpa he vielä ennen poistumistaan piipahtaneet Aquariumin aulassa turisteista ryysikseen saakka täyttyneessä matkamuistomyymälässä.

– Tuolla ulkona vilahti äsken jotain violettia. Eikä se, mutta kun eilen siellä rannalla pois pinkoessani taisin nähdä saman vilahduksen.

LUUKKU 5

Kotimatka akvaariolta hotellille sujui verkkaisesti rantabulevardin basaareissa aika-ajoin pysähdellen. Siljan säikähdyskin oli jäänyt unholaan, kun Severi oli jotenkin onnistunut vakuuttamaan sisarensa siitä, että violetti välähdys oli taatusti ollut peräisin vain jonkun biitsille verkkojaan virittelemään aikovan rantaleijonan pyyhemytystä.

Isä, äiti ja isoisä Möttönen hieman hämmästelivät kolmikon mukanaan kiikuttamien muovipussien ja krääsän määrää. He ilostuivat silti kovin saadessaan ihka omat turisti T-paidat tuliaisina itselleen.
Äiti ja isä kertoivat viettäneensä päivänsä viereisen loistohotellin yksityisellä golfnurmella kunnon turistien tapaan, eikä isoisäkään lomanvieton kliseiltä ollut välttynyt. Hän oli niin ikään hakenut elämäänsä actionia eläkeläisten bingossa. Siellä hän oli muiden harmaahapsien seurassa lipitellyt paikallisia drinksuja silmät voiton toivosta kiiluen. Suuret voitot olivat kuitenkin ohittaneet isoisän läheltä, vaikkakin riittävän kaukaa.

Pienen siestan jälkeen Möttösten vatsoissa alkoi kantautua vaimeaa kurinaa. Kuulosti kuin sammakot olisivat soidin menoillaan. Nälkäinen kokoonpano ampaisi niiltä sijoiltaan metsästämään sapuskan tarjoavaa bistroa, ennen kuin esiin pyrkivä nälkäkiukku äityisi mahdottomaksi.
Muutama ruokapaikka ohitettiin kohtalaisen kovaäänisen makuelämyskiistan seurauksena. Pienen ravintelin sisäänheittäjä oli kuitenkin maestro ammatissaan. Hän oli jo kaukaa seurannut lähentyvän perheen älämölöä ja niin vain onnistui vaivatta asettamaan sanansa juuri oikein.

Eipä siis aikaakaan, kun jokaisen eteen oli kannettuna juuri oikean tyyppinen ruoka-annos. Muutaman suullisen jälkeen lievähkö nälkäisten eripura oli taputeltu unholaan. Vilkas ja iloinen puheen sorina kietoutui perheen hyvinkin arkisten asioiden ympärille. Pääruuan jälkeen Silja haukotteli makeasti venytellen ja leukanivelet lonksuen. Pysyäkseen hereillä hän pyysi anteeksi poistumistaan ja suuntasi kulkunsa toilettiin.

Wc-oven takaa kuului vaimeaa suomenkielistä kinastelua. Jotkut möreä ääniset tyypit kiistelivät siitä, oliko joku nähnyt jotain vaiko eikö. Lieneekö unisuudesta johtuen Silja ei joko kiinnittänyt asiaan mitään huomiota tai muutoin vain viitsinyt vaivata päätään moisella. Silja astui tyhjältä näyttävään huussiin tarpeitaan toimittamaan. Istahdettuaan pöntölle hän kuuli kahahduksen viereisestä kopista ja näki jälleen violetin vilauksen. Siljan kaikki aistit valpastuivat samassa äärimmilleen. Primitiivinen pakene reaktio valtasi hänet. Hän ei kuitenkaan ehtinyt ajatella edes pyyhkimistä, kun jokin pahalta tuoksuva rätti tukki hänen hengityselimensä ja hän vaipui täysin autuaan tietämättömään tilaan.

LUUKKU 6

Jälkiruokien saapuessa pöytään Möttösklaani ei osannut vielä edes kaipailla Siljaa. Vasta syötyään ja tytön jälkiruokajätskipallon alkaessa sulaa mössöksi lautaselle alkoi muu perhe kiemurrella tuoleillaan kuin heillä olisi ollut muurahaislegioona pöksyissään. He vilkuilivat huolestuneina vuoroin toiletin suuntaan johtavaan käytävään ja vuoroin toisiaan. Isoäiti sai ensimmäisenä herkullisen aterian ähkyn ja pullottavan vatsan hämärtämän toimintakykynsä takaisin. Hän nousi vaivalloisen näköisesti tuolistaan ja suunnisti noutamaan pikkuneitiä jälkiruokansa kimppuun.

Vain pikkiriikkisen punaisen minuutin kuluttua isoäiti palasi takaisin ilman Siljaa. Isoäidin silmät olivat täynnä hehkuvaa hätäännystä. Hän kakoi ilmoille sanat, joita Möttöset eivät varmasti koskaan, ikuna, ei kuuna kullan valkeana unohtaisi: "Toiletti oli tyhjä! Siljaa ei näy missään!"

Hetkessä pöydän ympäristö oli kaaoksen vallassa. Äiti Möttönen itkeä vollotti suureen ääneen. Isä Möttönen hyppi tasajalkaa. Isoisä Möttönen käveli rinkiä pöydän ympäri pää hartioiden varassa roikkuen. Severi Möttönen viiletti kuin aropupu pöydän ja huusin välistä käytävää hokien jotain käsittämätöntä mantraa sisaresta ja tyhjästä vessasta.

Tarjoilijat pörräsivät ympärillä kuin herhiläiset ja yrittivät laannuttaa yhä kaoottisemmaksi muuttuvaa tilannetta. Joidenkin minuuttien kuluttua isä Möttösen järki alkoi vihdoinkin pelata. Hän kaivoi mustasta tekonahkaisesta lompakostaan esiin edellisenä päivänä komisario Vehnäletiltä saamaansa käyntikortin. Hän paineli numerot vapisevin sormin Samsung Galaxyynsa ja vastauksen saadessaan sopersi siihen ääni väristen vähintäänkin yhtä sekavan selonteon kuin hallituksen virallinen lausunto korona rajoitteiden käytöstä.

Onneksi Vehnäletti oli vielä työhuoneessaan poliisikammarilla skarppina ja tajusi tilanteen nanosekunneissa. Komisario Vehnäletti hyppäsi työhuoneensa pöydälle saaden aikaan deja vu -hetken edellisen joulun tapahtumista Korvatunturilla. Vehnäletin mielessä myllersi. Tämä ei voinut olla totta. Hänelle ei vain yksinkertaisesti voinut käydä näin. Joku random murha biitsillä ei hetkauttanut, mutta kun kohteena olivat lapset ja vieläpä suomalaiset sellaiset… Ei, tämä oli jo kolmas joulu, joka hänen piti viettää leppoisasti tähtiä tuijotellen ja viiniä siemaillen. Ei taas. Sama kuvio toistuisi jälleen kerran. Kadonneita lapsia ja hätääntyneitä vanhempia. Ei ollut auttanut muutto Korvatunturille, eikä nyt edes trooppiselle saarelle. Hän ei enää kertakaikkisesti kestäisi tätä. Hänen vuodessa aikaan saamansa zeniläisyys alkoi rakoilla kuin entisen akan virkkaama pannulappu. Hän tunsi sisimmässään, kuinka epätodellinen paineaalto syöksyi kaulavaltimoita pitkin kohti aivoja ja kuinka korvista olisi noussut savua, jos se olisi fysiologisesti mahdollista muille kuin tontuille. Hänen sydämensä kiihdytti tahtiaan kiitolaukalle, tikittäen kuin aikapommi.

Laukauksen voimasta katosta alkoi hiljaa leijailla alas pölyä ja sahanpurua kuin lumihiutaleita, jotka jotenkin mystisesti rauhoittivat hullunmyllyksi suistumassa olleen tilanteen. Vehnäletti vilkaisi katossa ulos saakka ammottavaa reikää ja hengitti syvään kahdeksaan laskien, ja puhalsi sitten kaiken raivon huultensa raosta pihalle. Hän laskeutui rauhallisesti alas pöydältä, otti puhelimensa ja soitti työparilleen Alejandrolle. Sitten hän kiiruhti skootterilleen ja kurvaili ravintelille selvittämään jälleen kerran yhtä ikävää katoamistapausta.

LUUKKU 7

Perheen ahdinko ja hätä olivat aistitavissa jo ennen kuin konstaapeli Vehnäletti ennätti avata Bistron ovea. Hän tuijotti hetken lasisten ikkunaruutujen läpi, kuinka äiti ja isoäiti Möttönen olivat vajonneet tuoleilleen itkeä nyyhkyttämään tarjoilijoiden ojentamiin paperinenäliinoihin. Vehnäletti tunsi suurta ahdistusta, eikä edes kokonaan sympatiasta, vaan ehkäpä jopa enemmänkin omasta surkeaakin surkeammasta kohtalostaan johtuen. Hän ei olisi millään halunnut astua oven sisäpuolelle, mutta sisäinen virkamoraali ei antanut hänelle vaihtoehtoja.

Niinpä hän rykäisi, suoristi ryhtinsä ja astui ovesta sisään. Isä Möttösen huomatessa tutut kasvot hänen suupieliinsä nousi pieni huojennusta hehkuva hymyn tapainen. Hän harppoi pitkin, lähes kengurun loikin, muutaman metrin matkan Vehnäletin luokse ja veti hänet hihasta seurueensa pöydän viereen.

Isän suusta pulppusi hieman sekavaakin tekstiä niin asiasta kuin sen vierestäkin. Hänen kädet siivittivät lennokasta kertomusta heiluen vinhasti kuin tuulimylly tarinan päästessä kliimaksiinsa. Paikallispoliisien saapuminen onneksi pelasti suorastaan hysteeriseksi ajautuneen tilanteen jälleen rauhalliseksi.

Vehnäletti ja Alejandro siirtyivät pihaan tekemään tutkimuksia. Muut kodeistaan paikalle hälytetyt paikalliset virkavallan edustajat jäivät ravintolaan kirjaamaan todistajien lausuntoja ylös nahkakantisiin ritsivihkoihinsa. Vehnäletti ja Alejandro kiertelivät ravintolan ympäristöä ripeästi. He tutustuivat jokaisen puun, pensaan ja rakennuksen muodostamiin varjoisiin kohtiin. Niin ikään he tutkivat viereisen hotellin alueen löytämättä kuitenkaan merkkiäkään tuosta pienestä kadonneesta suomalaistytöstä.

Vehnäletti värähti vilusta tutkiessaan vuokrattavana olevien pyörien lukkoja. Hän ei osannut sanoa mikä väreet sai aikaan. Sen seurauksena hänet kuitenkin valtasi hyvin epämääräinen ja voimakas tunne, joka pakotti hänet ehdottamaan Alejandrolle siirtämään tutkimukset rannalle kiemurtelevan polun suuntaan.

He lähtivät kulkemaan turkoosina hehkuvaa polkua kohden rantaa. Taskulamput loivat kapeaa valoväyläänsä polulle ja sen välittömään läheisyyteen. Leuto merituuli puhalsi heidän kasvoilleen. Vain aaltojen vaahtopäisten maininkien kohina rikkoi hiljaisuutta. Saattoi taustalta kuulua myös muutaman vuorokausirytmistään eksyneen kaskasien ilmoille luoma oma musiikkinäytteensä.

Yhtäkkiä Vehnäletti pysähtyi kuin läpinäkymättömään lasiseen oveen törmäten. Hän nosti kätensä ylös viestittääkseen perässä saapuvalle Alejandrolle aikeistaan. Hän teki sen kuitenkin aivan liian myöhään. Paikallispoliisi törmäsi Vehnäletin selkään sellaisella voimalla, että he molemmat tuiskahtivat päistikkaa polun viereiselle hiekalle pitkin pituuttaan. Vehnäletti alkoi kompuroida seisovilleen samalla hiekkaa vaatteistaan pois sukien. Hän oli jo avaamassa suunsa muotoillakseen vähemmän imartelevia ilmaisuja kollegansa reaktionopeudesta, mutta supisti suunsa viivaksi huomatessaan vain metrin päässä maassa valkoisen iPhonen.

Vehnäletin liike pysähtyi. Oivan poliisin tavoin hänen katseensa teki sekunneissa yleiskatsauksen lähistölle. Hiekassa näkyi selvästi raahaamisen jälkiä. Tästä oli selvästi vedetty perässä jotain raskasta, joka oli jättänyt hiekkaan kaksi hiihtolatua muistuttavaa uraa. Vieressä näkyi muutama heikko askeleista jäänyt painauma. Hän ei ehtinyt pohtia asiaa sen enempää, kun ilmoille kantautui jostain heikko Aveciin kappale sanoineen: "Hey brother, There's an endless road to rediscover, Hey sister, Know that water's sweet but blood is thicker." Kappaleen ensi tahtien kohdalla maassa edelleen lojuvan iPhonen näyttö alkoi välkehtiä ja näytölle piirtyi sanat: "Severi soittaa."

LUUKKU 8

Samoihin aikoihin kaukaisessa pohjolassa, jossain päin Korvatunturia, tuiki tavalliset tonttukaksoset Tina ja Tipi puuhastelivat tuiki tavallisen tonttuperheen keittiössä jokavuotiseen tapaansa joulupipareiden parissa. Pipareiden paistaminen ja koristelu oli teinitontuista äärettömän mukavaa puuhastelua, mutta tänä jouluna askareen suorittamispäivää oli aikaistettu lasten omasta toivomuksesta. Pyyntö oli hieman ihmetyttänyt vanhempia. Varsinkin Tina oli aiempina vuosina vaatinut kiven kovaa, että perinteistä pidettäisiin kiinni kynsin ja hampain vähintäänkin päivätasolla, mieluiten jopa minuuttitasolla.

Ennen myöntymistä vanhemmat olivat varmistaneet, että asia oli varmasti teinitontuille ok. Saatuaan myöntävän vastauksen he olivat sen enempää pohtimatta myöntyneet tähän hieman mitättömältäkin tuntuvaan pyyntöön. Kaksosille tämä muutospyyntö ei kuitenkaan ollut aivan yhden tekevä. Heidän syynsä toiveeseen oli ollut puhtaasti itsekäs. Ei siksi, että he olisivat juuri tänään halunneet olla kotona. Päinvastoin. He olisivat halunneet niin mielellään olla juuri kyseisellä hetkellä, jossain aivan muualla viettämässä aikaa kavereidensa seurassa.
Kaksosten opinahjon tonttuopistotolaiset olivat aloittaneet hartaasti odotetun joululomansa edellisenä päivänä riemun kiljahdusten saattelemana. Koko luokka oli kutsuttu juhlimaan loman alkua erään äveriäästä tonttuperheestä olevan luokkakaverin kotiin. Tietenkin Tina ja Tipikin olivat kutsun saadessaan riekkuneet muiden mukana ympäri luokkaa kuin noidat pääsiäisroviolla. Totuus oli kuitenkin iskenyt kuin moukari vasten kasvoja. Osallistumislupaa vanhemmiltaan anoessaan oli jokainen ilonpirskahdus painettu maan rakoon hitaasti mutta varmasti kuin paalutuskoneella pilaria maahan upottaessa.
"Absolut Nöy", isä Tonttunen oli jyrähtänyt kielillä puhuen sellaisella äänellä, josta Tina ja Tipi olivat samoin tein ymmärtäneet jatkomankumisen olevan täysin turhaa. Toisaalta teinit olivat hyvinkin tietoisia vanhempiensa nihkeilystä kaikenmoista biletystä kohtaan. Tosin tästä Tina ja Tipi saattoivat syyttää vain itseään. Olivathan teinit edellisen joulun alla itse jääneet vanhemmilleen kiinni verekseltään. Bileisäntinä toimiminen ja pippaloiden niin sanottu lapasesta karkaaminen oli häpäissyt Tonttusten kodin. Isän viskit oli juotu ja kaikki lahjat varastettu. Eipä siis ihme, ettei lupaa ollut kauniista pyynnöstä huolimatta herunut. Toisaalta Tinaa ja Tipiä kuitenkin kismitti ja kovaa.

– En vastaa, Tina murahti vilkaistessaan näytöllä välkkyvää numeroa. – Taas joku ulkomainen huijauspuhelu tulossa. Eikö ne anna edes joulu rauhaa?

– Ei kai, Tipi komppasi terävänä. – Anna soida vaan.

Puhelin soi ja soi. Lopetti sitten soimisen vain aloittaakseen sen hetimiten uudelleen. Näytöllä vilkkuva numerokin pysyi edelleen samana. 

LUUKKU 9

Puhelimen jouluinen soittoääni ei vaiennut vielä neljänteenkään vastaamattomaan puheluun. Soittaja halusi selvästi saada Tinaan yhteyden.
– Vastaa siihen, Tipi käänsi takkinsa vastaamisen puolelle. – Ei tuota veisua jaksa itse pukkikaan enää kuunnella.
Tina mulkaisi veljeään niin pahasti kuin nyt tonttutyttö ylipäätään kykenee. – Haloo, hän kuitenkin mumisi luuriinsa hieman aristellen.
– Ollakko se Tina Tonttunen telefoonissa, kuului ääni luurista vierasperäisellä korostuksella.
Tina nyökkäsi ja tajusi vasta langoilta pienen tauon jälkeen kuuluvan haloon jälkeen sanoa myöntävän vastauksensa ääneen.
– Täällä puhua Gabriel Duente ja vieressä olla Lucia Campana, ulkomaalainen korostus jatkoi. – Me soitta, koska tarvita apuanne. Suomityttö kadonnut.
Tinan kasvot valahtivat värittömiksi kuin käsidesi. Hän ymmärsi kuitenkin solkottaa puhelimeen myös Tipin olevan läsnä. Hän kertoa siirtävänsä puhelun kaiuttimeen uteliaisuudesta pakahtuvan veljensä korvien kuultavaksi. Puhelimen säätöhässäkän jälkeen puhelu jatkui aavistuksen järkyttyneissä tunnelmissa.

Gabriel ja Lucia kertoivat suomalaisille kollegoilleen, kuinka heidän rakkaan saarensa rantahietikolta oli löytynyt hengettömäksi pistelty ruumis. Miekka oli sojottanut selässä pystyssä kuin aurausmerkki lumihangessa. He jatkoivat tarinaansa ja kertoivat, kuinka pian kropan löytymisen jälkeen eräs suomalainen turistityttö oli kadonnut jäljettömiin.
Tina ja Tipi kuuntelivat hieman poukkoilevaakin selontekoa paikoilleen jähmettyneinä. Vasta Gabrielin vaiettua he saivat kielen kannattimensa irtoamaan. 

– Mutta miksi te meille tästä kerrotte, Tina sai vaivoin soperrettua esille pyrkivän ahdistuksensa alta.
– Meillä olla täällä paikallispoliisissa suomivahvistus, Lucia sanoi nopeasti. – Konstaapeli Ohratukka tai joku sama.

– Vehnälettikö? Tipi hihkaisi oivaltaen pienen hetken mietittyään. – Sellainen vaalea lettipää, joka on…hmmm…voikohan sen sanoa ääneen? Hieman epävakaa käytökseltään?

– Se se olla, Lucia hihkaisi innostuen, mutta vaiensi sitten hieman ääntään.  – Ei se kylla olla epavakava. Me kuulla sivu, kun se kertoa meidän policia Alejandro viime joulu ja sanoa suomitonttu Tina ja Tipi kauka pohjolan Korvavaara. Siksi me soitta teille. Voitteko tulla apu? Me tarvita teitä, please!

LUUKKU 10

Merkillisen puhelun päätyttyä Tina ja Tipi tuijottivat sanattomina toisiaan. Ajatukset poukkoilivat pienten punaisten hiippalakkien alla kuin sydän flimmerin kourissa. Luultavimmin heidän mietteensä kulkivat samoja ratoja, kaksosia kun olivat. Vasta uuninluukun raosta ilmoille tupruava mustahko savuhattara sai tontut jälleen toimintataajuudelle.
– Piparit, Tina voihkaisi.

Tina riensi nostamaan pöydälle pellillisen mustaksi kärventyneitä jouluherkkuja, kun Tipi syöksähti avaamaan ikkunaa tuuletukseen. Ilman ulkolaisten kollegoiden soittoa tilanne olisi harmittanut pieniä tonttuja enemmänkin, mutta nyt pipareiden epäreilun kohtalon murehtiminen oli täysin mitätön sivuseikka. Suomalainen tyttö oli kateissa jossain päin tropiikkia ja heitä tarvittiin nyt siellä. Teinit vilkaisivat toisiaan sanattoman yhteisymmärryksen merkiksi ja he nyökkäsivät toisilleen.

Päättäväisin askelin he nousivat rappuset yläkertaan ja pysähtyivät hieman ehkä uhmakkainakin suoraan isä ja äiti Tonttusten eteen. Vanhemmat nautiskelivat hieman vhiskillä terästettyjä glögejään toisiinsa kietoutuneina, mutta vetäytyivät hieman kauemmas toisistaan lasten napittaessa heitä tummilla tonttusilmillään kuin Viidakkokirjan Khaa-käärme hypnotisoidessa uhrejaan. Ensin ääneen puhkesi Tina. Hän selosti vierasmaalaisten tonttujen soitosta ja avun pyynnöstä kuin poriseva joulupuurokattila.
– Hidasta nyt vähän, isä toppuutteli tytärtään ja saikin aikaan nyt huomattavasti selkeämmän selonteon Tipiltä. 

– Absolyt NÖY!!! Isä Tonttunen jyrähti lempi lauseensa ukkostakin voimakkaammin. 

Isän silmät muuttuivat viiruiksi ja korvista alkoi pöhähdellä pienen pieniä vaalean harmaita savutuprahduksia. Hän nousi vielä sanojensa vakuudeksi seisomaan ja jatkoi: 

– Te ette lähde yhtään mihinkään. Tämä asia ei kuulu alaikäisille tontuille. Aivan käsittämätöntä leväperäisyyttä edes ehdottaa moista. Te olette ja pysytte kotona. PISTE!

LUUKKU 11

Aavistamatta lainkaan mitä kaukana pohjolassa oli meneillään, pienellä tropiikin saarella Möttösten perhe oli saanut nukuttua yöllä tuskin lainkaan. Äiti ja isoäiti Möttönen olivat itkeä pillittäneet kuin Imatran koski juoksutuksen aikaan. Isoisä Möttönen oli puolestaan ravannut apartamentoksen oleskelutilan mattoon pyöreän painauman, josta hotellin reskontra takuulla vielä lähetettäisi mojovan laskun heidän peräänsä. Isä Möttönen oli istunut hiiren hiljaa parvekkeella tuijotellen kauas merelle päin aivan kuin toivoen pikkuisen tytöntyllerönsä kirmaavan sieltä kotiin aivan kuin ei olisi missään kaukana ollutkaan. Kertoen vain käyneensä yöllisellä uinnilla tai jollain muulla sangen tavalliselta kuulostavalta reissullaan.
Severi puolestaan oli seurannut liikuttuneena perheensä reaktioita, tuntien samalla outoa kaipausta sisartaan kohtaan. Hän oli vaipunut vakaviin mietteisiinsä. Vaikka sisko olikin välillä varsinainen riesa ja maanvaiva, tilanne osoitti, kuinka tärkeä tuo verisukulainen hänelle olikaan. Severi ei voinut sille mitään, että säpsähti silminnähden päästyään aatoksissaan veri -sanan kohdalle. Yhtäkkiä hänen mieleensä tulvahti kammottavia mielleyhtymiä siitä, mitä kaikkia kamaluuksia hänen rakkaalle siskolleen olisikaan tehty.

Tunne oli niin voimakas, ettei Severi voinut enää vain odottaa. Vanhemmat ja isovanhemmat olivat poissa pelistä aivan kuin aavalla merellä tuuliajolla keinahteleva pursi. Poliisit olivat hävinneet maisemista kuin David Copperfieldin pois näkyvistä taikoma Vapauden patsas. Severi ei voinut enää vain antaa asioiden olla. Hän puki päättäväisesti päälleen puhtaat shortsit ja t-paidan. Pakkasi sitten reppuunsa evääksi pari kylmää virvokejuomapulloa ja 3 suklaapatukkaa. Eihän eväät kauaa riittäisi. Eipä silti, tuskinpa ne paahtavassa helteessä myöskään kovin kauaa olisi syömäkelpoisiakaan. Ahdistuksen kourissa hän ei kuitenkaan ehtinyt tuollaisia mitättömyyksiä sen enempää murehtia.

Hän hiipi hiljaa kuin aave yössä vanhempiensa ohitse ulko-ovelle. Avasi sen vilkaisten vielä kerran huoneistossa omalla tavallaan pimahtaneita vanhuksia ja lähti päättäväisesti. matkaan. Hän käveli määrätietoisin askelin hotellin respaan, kaivoi taskustaan rypistyneen setelin ja maksoi iloisesti hymyilevälle respan tytölle pyörän vuokran kahdeksi tunniksi. Pieni ja viehättävä vastaanottovirkailija yritti viekoittelevasti flirttailla Severille, saamatta kuitenkaan minkäänlaista vastakaikua yritykselleen. Turistipoika oli niin huolissaan sisarestaan, ettei hän yksinkertaisesti edes tajunnut häntä kohtaan osoitettua nappikauppaa laisinkaan. Hän vain mutisi espanjankieltä etäisesti muistuttavan kiitoksen ja harppoi reippain askelin kohti pyöräparkkia. Hän valitsi itselleen sinisen menopelin ja lähti tälle, ehkä hieman kyseenalaisellekin yhden miehien ristiretkelleen.

LUUKKU 12

Aikansa hotellihuoneessa märistyään Isä Möttönen alkoi virota tokkurastaan. Komisario Vehnäletti oli soittanut kertoakseen vain, ettei mitään kerrottavaa ollut. Vihjeet ja tiedot pysyivät poissa kuin entisen vanhanpiian sulhasehdokkaat. Kukaan ei ollut nähnyt tai kuullut katoamisen aikaan mitään merkittävää. Rannan raahausjäljet olivat loppuneet yhtä lyhyeen kuin mikroshortsien lahkeet. Rannalla oli ollut auto, mutta senkin jäljelle jättämät renkaanjäljet sopivat vaatimattomasti noin 85% saaren autokannasta. Komisario kehotti kuitenkin perhettä tekemään jotain niin sanotusti normaalia, vaikka se haljulta tuntuisikin. Aika kuluisi paremmin, eikä melankolia veisi mieltä mennessään. Vehnäletti vannoi itsensä ja paikalliskollegoiden työskentelevän tapauksen kimpussa tyystin herkeämättä. Viimeinen osio Vehnäletin sanomista ei tainnut olla aivan totta edes itseään koskevalta osuudelta, mutta siihen Möttösväen oli tyytyminen. Paikallispoliiseiden työtahdissa ei ollut hurraamista ja iltapäivän siestan alkaessa yksikään paikallinen koppalakki ei liikauttanut edes pikkusormeaan rikollisten touhujen estämiseksi, tahi ratkaisemiseksi.

Vehnäletin kannustamana isä Möttönen sai kuin saikin vaivoin houkuteltua tylysti vastaanhangoittelevan perheen naisväen hotellin aulaan rentouttavien drinkkien ääreen. Äiti laahusti paperinenäliinaan kokoaikaisesti nyyhkyttäen niin vuolaasti, että käytävällä kohdalle osunut englantilaispariskuntakin vetäytyi aivan kukkakuviotapeteilla kuorrutetun käytävän toiselle reunalle seinän viereen. Nyyhkytyksen lomasta äiti Möttönen sai vaivoin soperrettua jotain tulkittavaksi kelpaavaa. Hän soperisi, miten he viime jouluna olivat niin onnellisina tehneet yhdessä lumitöitä ja potkutelleet potkurilla aattoaamun kirkkoon joulumessua kuulostelemaan. Taisipa soperruksen seasta tulla pari paatunutta kirosanaakin sekä niin ikään voivottelua paskimmasta joulusta ikinä. Tarkkaavaisimmat saattoivat ehkäpä vielä kuulla sanat, että hän ei enää koskaan toruisi Siljaa mistään, jos vain saisi tämän ehjänä ja hyvinvoivana takaisin. Alavireisyys oli äärimmäisen tarttuvaa, joten kohta isäkin manaili ääneen miten heidän ei ikimaailmassa olisi pitänyt lähteä tälle järkyttävien käänteiden jouluhössötyksen pakomatkaalleen.

LUUKKU 13

Samoihin aikoihin kaukana pohjolan Korvatunturilla elettiin tyystin omaa epistolaa. Jos isä ja äiti Tonttunen eivät olisi terästäneet glögiään, olisivat he ehkä olleet enemmän skarppeina tajutakseen ettei jälkikasvu jättäisi asioita ilmaan roikkumaan. Toki vanhempien nuiva suhtautuminen pieneen avustusmatkaan oli lannistanut Tinan ja Tipin, mutta vain hetkeksi. Päästyään päät painuksissa takaisin keittiöön pipariensa pariin Tina katsoi Tipiä ja Tipi Tinaa. Heidän äänetön keskustelunsa olisi aiheuttanut ihmisissä takuulla kummastusta, mutta tontuille tällainen oli varsin tavallinen kommunikointi muoto. Etenkin läheisille kaksostontuille.

Keskustelun lopputulema olikin jo varsin paljon positiivisempi. Ehei, lähdön kieltävän vastauksen totteleminen silloin, kun kyseessä oli jonkun lapsen henki, jäisi teho-teini-kaksostontuilta toteutumatta yhtä varmasti kuin Suomen pääministeri jäisi omaehtoiseen karanteeniin kuultuaan altistuneensa koronavirukselle.

He kaivelivat mahdollisimman ääneti keittiön kaapista suomalaisia herkkuja pajukoriin ja nostivat vastavalmistuneen piparkakkutalon pahvilaatikkoon. Saatuaan kaiken kokoon he hiipivät eteiseen ja astuivat ovesta hyiseen joulukuun pakkaseen. He asettelivat kantamukset potkukelkkaan ja pienen punaisen lyhdyn valossa lähtivät potkuttelemaan kohti joulupukin porotallia.

Hankikantoinen kannatteli pienten tonttujen taivalta ja alta aikayksikön he jo pysähtyivät porotallin eteen. Kuin tilauksesta pukin luottoporonakin tunnettu Petteri seisoskeli pihamaalla ylimielisenä, kuin itsekehuilla pullisteleva Elvis. 

– Moi, Tina sai vaivoin sanottua ujouden puuskan iskiessä kuin metrinen halko.
– No moi, moi, Petteri nyökkäsi ja siirsi aurinkolasejaan aavistuksen alemmas kuonollaan, jotta näkisi vieraansa ilman keinotekoista tummuutta. – Mikäs se teidät tänne lennätti?

– Meidän pitäisi päästä äkkiä tropiikkiin, Tipi röyhisti rintaansa ja samassa hänen suustaan alkoi tulla pajunköyttä kuin vettä vain. – Pukki sanoi, että sinä voisit viedä meidät. Voisit kuulemma samalla viedä paketit serkuillesi Madridiin. Petteri kohotti toista kulmaansa hieman oudoksuen. Ei pukki yleensä näin lähellä joulua komentanut häntä minnekään. Käski ennemminkin viettää hiljaiseloa ja käydä vain puolen tunnin treeneillä. Tähän kuluisi takuuvarmasti päivä tai pari. Eihän serkkuporojen luota mitenkään voisi häipyä noin vain.

LUUKKU 14

Muutaman punaisen minuutin ja sinisen tunnin jälkeen outo valoviiva halkaisi pienen paratiisisaaren aamuöisen taivaan kannen. Juuri ennen saarta valojuova hiljensi kuitenkin vauhtiaan radikaalisti ja pian tuon jälkeen rantahietikolle, täsmällisesti paikallistonttujen päämajan eteen, pysäköityi puinen reki Petteri Punakuonon vetämänä. Reestä maahan suorastaan kopsahtivat kaksi punaista tonttua huojuen ja hoiperrellen, pieniä päitään käsiensä välissä pidellen. Kuoppainen ja railakas matka oli tärisyttänyt, vatkannut, veivannut ja huojuttanut matkalaisia sen verran rivakasti, että kesti hetken ennen kuin Tina ja Tipi ymmärsivät saapuneensa perille kohteeseen.

Matkaseurueen tulo aiheutti sen verran mölyä, jota onneksi tosin vain tonttuheimolaiset pystyivät kuulemaan, että onnistuneen, mutta hieman töyssyisen laskeutumisen jälkeen päämajaan pihavaloon syttyi kirkas led-valo. Pian päämajan sinisestä ovesta pihalle kirmasivatkin paikallistontut Gabriel ja Lucia innosta soikeina.

– Hola! Te tulla, Lucia hihkui ja riensi kohti pieniä vieraitaan kädet ojossa. Hän antoi peripaikalliseen tapaan useita poskisuudelmia ensin Tinan ja sitten Tipin poskille. Varsinkin suomalaisen jurouden omaavaa Tipiä moinen tuttavallisuus pisti hieman punehduttamaan varpaista päälakeen saakka.

Gabriel oli paikallistonttutiimissä hieman pidättäväisempi, mutta hyppeli silti hänkin piiriä tulijoiden ympärillä ja lauleli innoissaan paikallista iloveisua.
Riehakkaan tervetuliasseremonian tauottua Tina ja Tipi nostelivat tuliaisensa Gabrielin ja Lucian eteen ja esittelivät sen ainoan ja oikean Joulupukin luottopakin eli Petterin. Vaikka Gabriel ja Lucia olivatkin etelämaalaista sorttia ja hyvinkin välittömiä uusien tuttavuuksien kanssa, veti tämän elävän legendan tapaaminen heidän sanavalmiutensa tuppisuisuuskilpailun kärkikahinoihin. Moinen kainostelu olisi naurattanut Petteriä, mutta hän ei halunnut pilata faniensa palvontaa, joten hän vain kumarsi syvään lähes suolapatsaiksi muuttuneille ihailijoilleen ja tokaisi ykskantaan.

Neljä tonttua eivät ehtineet sanoa edes piparkakkua, kun kirkas valojuova jo halkoi jälleen taivasta.

Tuijotettuaan hetken himmenevän juovan perään Gabriel ja Lucia saivat puhekykynsä ja reippautensa takaisin. He ohjasivat vieraansa peremmälle pihan varjoihin ja alkoivat kertomaan paikallisista tavoistaan ja poliisien kanssa hyvin sujuvasta yhteistyöstä. Pian he olivat jo niin uppoutuneita keskusteluunsa, etteivät he huomanneet lainkaan, kuinka jokin violetti läheni hitaasti aidan ja pensaiden varjoissa ja pysähtyi sitten vain muutaman metrin päähän salakuuntelemaan tonttujoukon rivakasti soljuvaa puheensorinaa.

LUUKKU 15

Seuraavan aamun valjetessa läheisten vuorten rinteellä tapahtui jotain, mikä olisi saanut äiti Möttösen huutamaan kauhusta. Pienen rinteeseen upotetun piilopirtin pihapalmun runkoon oli köytettynä jotain pientä ja elävää. Olento ei kuitenkaan tuottanut ääntä, mutta heilutteli käsiään ahdistuneen oloisena. Tilannetta ei ainakaan helpottanut se, että vuorenrinnettä serpentiininä ylöspäin kiemurtelevaa tietä pitkin saapui pieni punainen kottero jättäen jälkeensä mehevän hiekkapilven.

Puun juurella punaisella nailon köydellä kahlitun ja ilmastointiteipillä suu suljettuna nököttävän tytön silmistä oli kaikonnut kaikki ilo kuin Harry Potterista tuttujen ankeuttajien imeminä. Olisi voinut luulla, ettei tilanne olisi voinut enää pahemmaksi muuttuakaan. Luulo ei kuitenkaan koskaan ole tiedon väärti.
Pienen tytön silmät laajenivat yhtä aikaa surusta ja kauhusta, kun tietä pitkin saapuneen punaisen auton takarontista käskytettiin esiin jotain yhtä pientä, mutta sangen tutun oloista. Tyttö tunnisti oitis tulijan veljekseen Severiksi. Pojan suun eteen oli myöskin liimattu harmaata jesaria kuin minkä tahansa aukon tukkimiseen oli tapana käyttää. Silja olisi halunnut huutaen rynnätä veljensä siipien suojaan, mutta hän sai aikain vain pientä epämääräistä älämölöä. Rimpuilu sai köydet puristumaan ranteiden ympärille entistäkin tiukemmin.

Severi tuijotti alistuneena mustien tennariensa kärkiä, eikä heti huomannut sisarensa ahdinkoa. Vasta tuntiessaan kylmän teräksen töytäisyn lapaluidensa välissä hän nosti hartioiden välissä riiputtamaansa päätä ja havahtui Siljan nähdessään. Hän pysähtyi niille sijoilleen ja jäi toljottamaan avuttomana sisartaan.
Toisin kuin tontuilla, näillä sisaruksilla ei ollut telepaattisia yhteydenpitokanavia. Kylmä teräs tökkäisi Severiä toistamiseen kipeästi lapaluiden väliin ja möreä ääni röhähti ilkeään nauruun.

- Just sillään niin. Siinä se siskosi nyt on, olisiko kannattanut pysyä mamman helmoissa, eikä lähteä työntämään tuota finnistä nenää meidän kunniallisten kelmien puuhiin. Häh? Äänen omistajan puhe vaikeni hetkeksi kuin kuunnellakseen omien sanojensa jälkikaikua, mutta jatkoi sitten: - Menes siitä sisaresi viereen ja pidä kaikki typerät ajatukset omina tietoinasi. Siinä olette ja pysytte. MUHAHAHAAAA!

Luukku 16 

Hotellilla päivä ei tuntunut etenevän lainkaan. Tai no, siltä Möttösen aikuisväestöstä ainakin tuntui. Pian isän ja äidin saavuttua hotellikompleksin aulaan myös isoisä ja isoäiti Möttönen olivat kömpineet huoneestaan alas turruttamaan päiväkahvihimojaan. Äiti ja Isoäiti itkeä tihrustivat edelleen vain pieniä itkuttomia hetkiä lukuun ottamatta. Mikäli heidän kyynelensä olisi kerätty talteen, olisi määrä ollut lähellä samaa kuin Jyväskylän ympäröivät järvet yhdistävän Tourujoen läpi virtaavan veden määrä viikossa.
Välillä joku Möttösperheen aikuisista kipaisi huoneeseen katsomaan, ettei Silja olisi kuin ihmeen kaupalla saapunut huoneeseen huolettomana ja pirskahtelevana itsenään. Käynnit olivat kuitenkin yhtä turhaa kuin rakkaan etsiminen viereisestä vuoteesta Joel Hallikaisen lurituksessa kuurankukista. Hotellihuone pysyi tyhjänä, jopa vielä tyhjempänä kuin Möttöset edes vielä olivat tajunneetkaan.

Kukaan, ei isä, ei isoisä, ei äiti, eikä edes isoäiti olleet hoksanneet Severin poistuneen omille teilleen. He olivat niin suunniltaan Siljan katoamisesta, etteivät tajunneet tätä pienen pientä yksityiskohtaa. Naiset märisivät ja miehet yrittivät edes jotenkin pitää toivon kipinää yllä.

Tappaakseen aikaa edes jotenkin, isoisä sai respasta lainaksi elämän tuulissa hieman jo epävireiseksi muuttuneen kitaran ja alkoi luritella repusta ja reissumiehestä kuin Tapio Rautavaara. Jopa hotellin muut vieraat saapuivat aulaan katsomaan tätä eriskummallista ryhmärämää ja spontaania musiikkiesitystä. Äidin ja isoäidin vettyneet nenäliinat tulkittiin liikutuksesta aiheutuneiksi ja kappaleen loputtua koko kymmenpäinen yllätysyleisö hurrasi, vislasi ja taputti karvaisia kouriaan rytmikkäästi yhteen.

Outoakin oudommasta suosiostaan yllättyneensä isoisä heitti ilmoille vielä toisenkin ikivihreän. Leijat, olivat aikanaan kuuluneet jo edesmenneen Kirkan repertuaariin. Pian suomalaisturistit veisasivatkin antaumuksella mukana, muun maalaisten vieraiden huojuessa tarttuvan melodian siivittämänä paikallaan. Jopa hotellinjohtaja pysähtyi katsomaan showta. Laulun päätteeksi johtaja tulikin kysymään isoisältä hieman heikolla englanninkielellään, olisiko mitenkään mahdollista, jos isoisä jammailisi turistien viihdykkeeksi illalla pubissa, juomapalkalla tietenkin. Isoisä ei ehtinyt vastaamaan, kun isän kännykkä päästi ilmoille pienen hennon vislauksen viestin merkkiääneksi. Isä nosti puhelimensa esiin. Hänen silmänsä levähtivät suuriksi, kun hän näki tyttärensä kahlittuna näytöllään. Vain vaivoin hän pystyi lukemaan viestin ääneti silmät jokaisen sanan kohdalla aina pienesti suurentuen, mikäli se alkuhämmästyksen jälkeen oli edes mahdollista: Tyttö meillä. 100.000 € rahaa rantaluolan suulle illalla klo 21. Tule yksin!!! Jos poliisit, niin…

LUUKKU 17

Suunnilleen samoihin aikoihin kaukana hyisessä pohjolassa Tonttusten talon eteen pysähtyi hieman hiekan tuhraama reki. Rekeä vetävä punakuonoinen poro irrotti itsensä sujuvasti valjaistaan kuin hallitus vastuuistaan. Hän kumartui ottamaan reestä etusorkkiensa väliin jotain. Sitten hän suuntasi kulkunsa kohden Tonttusten ulko-ovea iloisesti hyräillen ja sekaan Juice Leskisen Sika -biisin sanoja tapaillen. Hän pysähtyi punaisen oven luokse ja painoi ovikelloa.

Varsin pian kellon ilmoille heittämän saapumisilmoituksen jälkeen Tonttusten ulko-ovi avautui ja pienessä kodikkaassa tuulikaapissa seisoivat rintarinnan isä ja äiti Tonttunen katsoen kysyvästi täysin odottamatonta kulkijaa.
– Mikäs Petskun tänne lennättää, isä Tonttunen sai hämmästykseltään kysyttyä.
– Lennättääpä hyvinkin, Petteri naurahti kumeasti kuin tuuba puhallinkornsertossa . – Ihan vain tulin palauttamaan tämän Tipiltä rekeen unohtuneen eväskorin. Maistoin pari sipsiä tuolla jossain Viron rannikon tuntumassa, ettehän pahastu?

Isä Tonttunen jäykistyi paikalleen ja äiti Tonttunen alkoi vapista kuin haavan lehti syystuulessa. Petteri ei ollut osannut varautua tämän kaltaiseen vastaanottoon. Täytyi Tonttusilla olla aika tiukkaa rahasta, kun muutama vaivainen sipsi sai tonttuvanhemmat miltei poistolaltaan, hän ajatteli hämmästyneenä. Tilanne oli niin outo, että Petteri ryhtyi kiirehtien selittelemään, että hän toki korvaisi jokaisen syödyn sipsin korkojen kera. Eihän tässä nyt niin suuresta asiasta ollut kyse. Pari hassua perunalastua.
Varmuuden vuoksi Petteri otti kuitenkin muutaman taka-askelen sorkillaan kohti porttia. Hän teki sen kreivin aikaan.

Sillä samaisella hetkellä kuului hyvin pitkä ja korvia särkevän kimeä vihellys. Näytti kuin isä Tonttunen olisi räjähtämäisillään, tai niin se oikeastaan tapahtuikin. Isän tonttumyssy nousi 5 senttimetriä ilmaan ja korvista pursusi mustaa savua, joka peitti äidin taakseen. Isän suu aukesi ammolleen ja mikäli Petteri ei olisi ennättänyt viedä etusorkkia korvilleen, olisi hänen tärykalvoilleen saattanut tapahtua jopa peruuttamatonta vauriota.
– Voi myrsky ja (painokelvotonta tekstiä) mylväys. Sanoit Petteri Punakuono mitä että…? Tipiltä unohtui rekeen? Ja minneköhän Tipi sitten itse on unohtunut?

Petteri oli vakaasti uskonut luvan olleen sekä Tonttusten vanhemmilta että Joulupukilta peräisin.

Juuri tähän kohtaan päästyään Petteri vetäisi etusorkan kuonolleen ja älähti tuskaisena kuin raipan iskusta saaneena. Mitä joulupukkikin sanoisi? Tai mikä pahempaa: Tekisi? Määräisikö hän Petterin karanteeniin luvattomasta ulkomaan reissusta ja omikron muunnoksen mahdollisesta kantajuudesta? Vai saisiko hän auttavaisesta teosta huolimattomuudeksi valjenneen tekonsa anteeksi, ja saisi kuin saisikin silti jouluna vetää pukin rekeä lasten luo ympäri maapallon?

Petterin ei auttaisi kuin napata äiti ja isä Tonttunen rekeen ja häntä sorkkien välissä kiirehtiä kertomaan töllöntyönsä verekseltään pukin kansliaan. Hän oli mokannut pahemman kerran. Kuuliaisena porona hän kuitenkin kantaisi vastuun teostaan ja ottaisi vastaan sen, mitä pukki hänen rangaistuksekseen sitten ikinä vaatisikaan. 

LUUKKU 18

Kaukaisella tropiikin elämyssaarella oli ilta muuttumassa yöksi. Äiti, isä, isoäiti ja isoisä Möttönen olivat menneet suunniltaan lunnasviestin saatuaan. Äiti oli alkanut ulvoa suoraa huutoa kuin susi kuutamolla. Isoäiti vähän hillitymmin ja kuulosti vain pieneltä kuuttinsa hukanneelta hylje-emolta. Onneksi isoisän musisointi oli ollut niin suuri menestys, että asioihin perehtymättömät sivulliset olivat vain luulleet äidin kannustavan musikanttia suureelliseen suomalaiseen tapaansa.

Isä oli vaivoin saanut naisväen käsipuoliinsa ja raahannut heidät vastusteluista huolimatta bungalowinsa syövereihin. Isoisä oli vielä jäänyt keskustelemaan keikkaliksastaan hotellitirehtöörin kanssa kuin suurempikin mestarit lavalla tähti ainakin. Huoneessa tilanne oli ollut karata uudelleen täysin sivuraiteille. Vaivoin isä oli saanut naisväen sen verran puheellaan rauhoittumaan, ettei miestä väkevämpiä temppuja tarvittu. Mikäli puhe ei olisi tehonnut, olisi isä seuraavaksi ujuttanut naisten juomaan jotain huomattavasti vettä tuhdimpaa kirkasta nestettä.

Isoisän saavuttua businessneuvotteluistaan nelikko oli pystynyt miltei rauhanomaisesti miettimään, mitä heidän olisi järkevintä tehdä vaadittujen lunnaiden suhteen. Asiaa käänneltyä ja väänneltyä he olivat päättäneet suostua kiristäjien tahtoon ja hankkineet pyydetyn summan käteistä…tai no ei ihan. He olivat silpunneet säkkiin paikallislehden paloja setelien kokoiseksi ja ujuttaneet sekaan vain muutaman viiden euron oikean rahan.

Isä oli määrätty toimittamaan säkki perille pimeän luolansuulle. Virkavallalle ei ollut hiiskuttu asiasta sanaakaan ja nelikon suut olivat pysyneet asiasta vaiti kuin kiinanmuuri. Päätöksen jälkeen tilanne oli ollut lähellä suistua uudelleen mielipuoliseksi kuin pulloista tulleilla hulluilla vanhan kunnon sanonnan mukaan. Sillä vasta siinä kohtaa ryhmittymän aivokeskuksiin oli pelmahtanut tieto, ettei Severistä ollut sitten aamun jälkeen näkynyt vilaustakaan.
Paniikkia lietsoi lisää se, etteivät he voineet edes ilmoittaa poikaa kadonneeksi. Muutoin he olisivat vaarantaneet Siljan hengen. Eivät he olisi pystyneet sumuttamaan Vehnälettiä yhtään tässä hermoja muutenkin riepottelevassa jännitysnäytelmässään.

Isä ei ollut palannut, eikä Severi liioin. Äiti Möttönen pillahti jälleen itkuun. Enempää aikailematta, saati naisilta kyselemättä isoisä tarttui puhelimeen ja valitsi konstaapeli Vehnäletin suoran numeron. Pian luurista kuuluikin konstaapelin väsähtänyt ääni: Haloo? Kuka siellä?

LUUKKU 19

Komisario Vehnäletti oli käärmeissään. Hän ei voinut ymmärtää miten suomalaisperheen mielenliikkeet olivat ajaneet tilanteen kaistapäiseksi kuin vauhkoontuneena teurasautoa pakoon pötkivä jouluporsaslauma. Koko helteisen päivän hän oli etsinyt johtolankoja Siljan olinpaikan suhteen, mutta turhaan. Vain 5 minuuttia ennen matkapuhelimen vaativaa sointia hän oli päässyt asunnolleen, keittänyt kahvit ja valahtanut terassille nauttimaan ansaittua terästettyä yömyssyään. Hän ei tosin ollut edes ehtinyt maistaa huumaavana tuoksuvaa juomaansa tuon paholaisen keksimän aparaatin häiritessä hänen pientä vapaahetkeään. Eipä siis ihme, että pelkkä pirinä oli saanut Vehnäletin herkän mielen suistumaan ojanpientareelle ja siitä yli.

Puhelun varsinainen uutinen isä Möttösen edesvastuutontakin edesvastuuttomasta sooloilusta oli kantautunut hänen korvaansa linjoja pitkin vauhdilla, mutta tilanteen tajuaminen oli kestänyt tuokion. Vehnäletti olisi vielä jotenkin saattanut sulattaa pelkän isä Möttösen katoamisen, mutta burnoutin puhkeaminen oli jäänyt enää vain seitinohuen langan varaan hänen kuultuaan myös Severi Möttösen olevan teillä tietämättömillä.

Vehnäletti oli laskenut hitaasti noin sataan ja antanut sitten tulla suustaan sellaista hyvän maun rajoilla häilyvää ripitystä, että isoisä Möttönen oli lienee laskenut luurinsa maahan punastuen kiireestä kantapäähän. Vehnäletti oli ampaissut niiltä sijoiltaan skootterilleen, soittanut Alejandrolle ja he olivat sopineet näkevänsä luolaston huudeilla nopeammin kuin gepardi. Pollarina kun ei edes sakkoja tarvinnut pelätä saavansa.

Vehnäletti oli ehättänyt paikalle ensin ja löytänyt isä Möttösen makaamassa päistikkaa nenällään hiekalla. Isä Möttönen oli ilmeisesti saanut melkoisen tällin kalloonsa paikalle jääneestä joulunpunaisesta lapiosta. Tai ainakin hänen takaraivonsa julmetun kokoinen kuhmu juoruili jotain sen suuntaista. Vehnäletti käänsi isän selälleen ja huokaisi helpotuksessa huomatessaan isä Möttösen pikkuhiljaa virkoavan jälleen eloon. Alejandron saapuessa paikalle samoihin aikoihin ambulanssin kanssa, he vielä haastoivat isä Möttösen kertomaan oman versionsa tapahtumien kulusta hoitohenkilöstön hieman vastaan hangoitellessa. Isällä ei ollut juurikaan annettavaa. Hänen päätäänkin kivisti kuin tuhannen pasuunan soitto korvissa neliön metalibunkkerissa. Ambulanssin kiidättäessä isää sairaalaan, jäivät Vehnäletti ja Alejandro vielä tekemään omaa erikoista rikospaikkatutkintaansa.

He kirjaimellisesti haravoivat luolan läpikotaisin ja löysivätkin kiven kolosta, aivan likeltä lapiota löytyi silmälasit. Lasien sangat olivat mustat ja linssit paksut kuin pullonpohjat. Vehnäletti roikotti kakkuloita edessään tuntien samalla jonkin määrittelemättömän tunteen siitä, että rillien pitäisi soittaa hänen päässään jotain muistojen tiukuja. Hän ei vain hoksannut mitä tai miten. Eikä hän kyllä huomannut sitäkään, että aivan luolan reunan takana oli tapahtumia aitiopaikalta seuraamassa pari pienenpientä tonttusankaria, jotka Vehnäletti tunsi hieman liiankin hyvin. 

LUUKKU 20

Tina ja Tipi olivat pyörähtää ulos punaisista tonttupöksyistään sillä purppuraisella sekunnilla, kun he piilostaan sihtasivat katseensa konstaapeli Vehnäletin kädessä roikkuviin näön parantaviin optisiin instrumentteihin. Tinan suusta vingahti ilmoille pienen pieni "Ou shit!". Tipin kielen takertuessa kittiäkin tiukemmin kitalakeen.

Tinan lausahdus oli sen verran kuuluva, että Vehnäletti käännähti salamana äänen suuntaan pimeään pälyillen. Hän ei kuitenkaan voinut mitenkään hahmottamaan hämärän turvissa piileskeleviä pikku agentteja. Tontut eivät enää aikailleet. He hiippailivat hiljaa kuin mykkä markkinoilla, ja pujahtivat varjojen saattelemina ensin rannan tuntumaan ja siitä rantaviivaa seuraten Gabrielin ja Lusian luokse johtavalle polulle. Heidän pienet jalkansa pyörivät vatsan alla kuin piirrettyjen maantiekiitäjillä, kun he nelistivät kohti paikallistonttujen päämajaa. Viimeiset metrit he suorastaan lensivät ja säikäyttivät kollegansa henkihieveriin päästellessään ilmalle hengästynyttä vinkunaa kuin keuhkotautiset kissat.
Hetken toivuttuaan he saivat vihdoin sen verran hengitystään tasattuaan, että pystyivät kertomaan havainnoistaan, varsin sekavasti ja toistensa päälle puhuen, pienet kädet vinhasti tarinan kerrontaa värittäen. He kertoivat, kuinka olivat stalkanneet konstaapeli Vehnälettiä ensin kotiin ja siitä rannan luolastolle. He kertoivat, miten isä Möttönen oli maannut maassa kuin massamurhaajan uhri liikkumatta. Kuinka kaikeksi onneksi Vehnäletti oli saanut kuin saanutkin isä Möttösen heräämään ja saatellut verkkaisesti ambulanssiin. He kertoivat, miten olivat piileskelleet luolan reunalla varjostaen virkavallan työskentelyä, ja kuinka konstaapeli Vehnäletti oli täysin yllättäen nostanut käteensä jotain mustaa. Paikallistontut olivat kuunnelleet kertomusta hipisesn hiljaa silmät ällistyksestä suurina kuin super kuu iltataivaalla. Tarina oli kuitenkin nyt selvästi saavuttamassa kliimaksiaan, joten kummankin suusta purkautui seuraavia lauseita, eikä kukaan pysynyt perässä kumpi solkotti mitä.

– Unohda se, Tipi sanoi ääni dramaattisen bassovoittoisena. – Komisario Vehnäletin kädessä oli mustat, paksulinssiset silmälasit. Me olemme olleet niiden takia pienoisessa pinteessä ennenkin, emmekä koskaan tule unohtamaan kenellä ne oli päässään. Ne lasit kuulut Larssonin, Ketkun ja Metkun kelmikoplakolmikosta Metkulle. He sieppasivat meidät viime joulun alla ja elimme melkoisia kauhuhetkiä heidän armoillaan. Me luulimme, että he ovat vankilassa, mutta noista rilleistä ei vaan voi erehtyä.

LUUKKU 21   

Viikkojen tuloksettomien tiedustelutoimintojen kuluttua seurannasta oli yhteisymmärryksessä luovuttu ja epäilyttävät ruotsalaiskelmeiksi luultu kolmikko oli jätetty oman onnensa onkijoiksi. Mutta nyt tilanne oli toinen, kolmikko oli juuri paljastunut paatuneiksi kelmeiksi. Enempää enää jahkailematta tonttujoukossa päätettiin suunnata kulku kohti hankalasti kuljettavaa vuoristoa varmistamaan tilannetta kelmien piilopirtin liepeille. Asiasta ei vielä ilmoitettaisi edes koppalakeille, vaan odotettaisiin vahvistusta kolmikon olinpaikan suhteen. Aamun valjetessa ja parin tunnin nokosten jälkeen silminnähden ryytynyt nelikko suuntasi reittinsä vuoristoon. He piiloutuivat hieman ylemmäs pienelle kielekkeelle ränsistyneen tönön lähistöllä ja alkoivat kiikaroida pihapiiriä. Eikä kukaan tontuista yllättynyt nähdessään, kuinka pienet lapset, Silja ja Severi, olivat köytettynä pihapalmuun Larssonin osoitellessa heitä paukkuraudallaan. Ketku ja Metku naureskellen vieressä vahingoniloisena panttivankiensa ahdingolle.

LUUKKU 22

Päätettyään puhelun konstaapeli Vehnäletin kanssa Tina ilmoitti muille avun olevan tulossa tuota pikaa. He vetäytyivät vaistonvaraisesti hieman syvemmälle kielekkeen reunalta ja pysyivät mahdollisimman liikkumattomina. He eivät missään olosuhteissa halunneet tulla nähdyiksi kelmikolmikon silmin. Eipä kai niin olisi etsivänelikon toimesta tapahtunutkaan, mutta kuinkas sitten kävikään.
Yht´äkkiä heidän vierestään kuului valtava poksahdus ja pieni savunhäivähdys levähti ympäriinsä. Savuvaipan hälvetessä heidän edessään seisoivat ilmielävänä isä ja äiti Tonttunen. Jos olisi mitenkään ollut mahdollista, Tina ja Tipi olisivat loihtineet itsensä samaisella sekunnilla jonnekin kauas vanhempiensa lähettyviltä. Valitettavasti tonttuilmiintyminen vaati kuitenkin täysi-ikäisyyden, sadan vuoden kurssin sekä kristallisen puhtaan rikosrekisterin onnistuakseen.
Toviin kukaan ei sanonut mitään. Pikkutontut tuijottivat äitiä ja isää. Äiti ja isä puolestaan vuoronperään jokaista tonttua päästä varpaisiin. Sitten isä Tonttunen veti syvään henkeä ja alkoi karjua leijonan lailla vailla minkäänlaista tilannetajua. Tina, Tipi, Lucia ja Gabriel painautuivat kyykkyyn kallionseinämää vasten ja vilkuilivat pelosta sekaisin vuoroin edelleen kailottavaa isä Tonttusen ja kelmien piilomajan suuntaan.

Äiti Tonttunen asettui vaivihkaa isän ja nelikon väliin kuin raja-aidaksi estääkseen suuremman selkkauksen. Tästä ei kuitenkaan ollut suurtakaan apua, sillä kelmikolmikko oli havahtunut jo vuoren rinteeltä kuuluneeseen poksahdukseen, mutta tuntosarvet nousivat pystyyn toden teolla isä Tonttusen mylvintään.
Ensimmäisenä tilanteeseen havahtui Gabriel. Hän nousi seisomaan, huusi karjaisten "¡De precaución!" (Varo) ja syöksyi kohti isä Tonttusta. Ryntäys tapahtui täsmälleen samaan aikaan, kun alempana seisovan Larssonin aseen piipusta leiskahti kirkas valonvälähdys ja ilmoille kajahti kaiken pysäyttävä laukauksen ääni. Kuin hidastetussa filmissä Matrix -elokuvan efektien tapaan Gabriel taklasi isä Tonttusen, joka kallistui hidastettuna taaksepäin kuin leffan päätähti Nemo ainakin. Luodin lentorata piirtyi hitaasti ilman halki osuen isä Tonttuseen, joka jäi hievahtamatta makaamaan maahan selälleen.

Onni onnettomuudessa kaikki suojeliukset olivat tonttujen puolella. Ennen kuin useampi luoti alkoi viuhua kohti punanuttuja, välähti röttelön pihatiellä useammasta ajoneuvosta siniset valot ja hälytysajoneuvojen pillitkin ulvahtivat kerran. Tönön yllä pörräili helikopteri kuin parhaimmassakin toimintapljäyksessä. Väijytys oli onnistuttu kuin onnistuttukin tekemään täydessä hiljaisuudessa. Kelmeistä toki hyvinkin epäreilulta vaikuttava ansa oli lauennut. Larsson, Ketku ja Metku pinkaisivat kohti vuoren rinnettä hippulat vinkuen yrittäen estää vääjäämättömän kiinnijäämisen.

LUUKKU 23

Tonttuset, Lucia ja Gabriel olivat jähmettyneet paikalleen tuijottaen kauhistuneena maassa makaavaa ja elottomanoloista isä Tonttusta, jonka punanutun hihaan oli alkanut hyvin hitaasti kasvaa pieni tummanpunainen läikkä. Äiti Tonttunen ryntäsi isän viereen ja alkoi nyyhkyttää kuuluvasti. Isä Tonttunen ei reagoinut mitenkään ympäristöönsä. Tai niinhän muut luulivat, sillä hitaasti muiden huomaamatta hän nosti toisen käden taputtamaan äidin olkapäätä lohduttavasti ja tokaisi kepeyttä äänessään:
– Älä sinä muori huoli, pikku pintanaarmuhan tämä vain.
Samalla hän avasi silmänsä naurunryppyjen piirtyessä uljaina silmäkulmiin ja hän nikkasi silmäänsä pikkuisilleen. Äidin järkytys vaihtui nopeammin kuin hurrikaani suuntansa kiukun leimahdukseen. Hän alkoi kimittää huonosta huumorintajusta ja ties mistä, yrittäen samalla tintata litsaria avokämmenellä isän parrakkaalle poskelle.
– Katsokaa tuonne, Tipi keskeytti vanhempiensa väkivaltaiseksi äitymässä olleen välienselvittelyn ja pomppi tasajalkaa. – Vehnäletti taklasi juuri Larssonin. Alejandro roikkuu Metkun jalassa. Ketku on jo maassa tuon söpön paikallispoliisin hallussa.
Uutinen sain myös isän ja äidin lopettamaan nahistelunsa, vaikkakin äiti vielä sihahti hampaiden välistä jotain asiaan palaamisesta tuonnempana. Koko tonttujoukko siirtyi huojentuneina seinämän vierestä tarkkailemaan tilannetta suorastaan kielekkeen tarjoamalle aitopaikalle. Toden totta, Larsson, Metku ja Ketku olivat nalkitettuina. Alejandro viimeisteli parhaillaan konnakolmikon pidätystä rintarottingilla. Vehnäletti riensi Siljan ja Severin luokse ja puisteli samalla Larssonin kanssa painissa ryvettyneitä vaatteitaan hiekanmurusista.
Tilanne näytti olevan täysin virkavallan hallinnassa, joten myös tontut päättivät laskeutua alas päänäyttämölle. Isä Tonttunen kiiruhti suorilla ambulanssille hakemaan ensiapua käsivartensa nirhaumaan. Muut tontut jäivät katselemaan Larssonia, Metkua ja Ketkua ihan pikkiriikkisen vahingoniloisina, jota tontut eivät koskaan, ei kuuna kullan valkeanakaan myöntäisi kenellekään. Larssonin tajutessa Tinan ja Tipin läsnäolon, hänen silmissään leimahti julmasti. Ne puristuivat pelkiksi viivoiksi ja ilmoille karkasi suoranainen tappouhkaus:

Larssonin kasvot muuttuivat paloauton punaisiksi ja violetti tukka nousi entistäkin pystymmäksi. Hän olisi rynnännyt suoraan kiinni Tipin kurkkuun, ellei kaikeksi onneksi kahden häntä pidättelevän paikallispollarin otteet olisi pitäneet. Tipin kirjaimellisesti vyön alle osunut letkaus oli ollut vähällä aiheuttaa kuristusmurhan. Larsson murahti kuitenkin alistuneena ja murhanhimoisena, muttei kuitenkaan sanonut enää mitään. Mulkaisi vain teinitonttuja aiheuttaen varsinkin Tinalle selkäpiitä etenevät kylmät väreet, kun Larsson vihdoin poliisien suosiollisella avustuksella kampesi itsensä koppiauton takatilaan.

Jouluaattoiltana kaukaisella tropiikinsaarella vallitsi autuas rauha. Komisario Vehnäletti oli kutsunut sekä Möttöset että Tonttuset resortin allasalueelle glögille ja samalla kuulemaan viimeisimmät käänteet Larssonin, Metkun ja Ketkun edesottamuksista. Möttösten perhe oli jälleen koossa ja vanhukset ikionnellisia lasten saavuttua ainakin fyysisesti ehjinä takaisin heidän luokseen. Äiti Möttönen oli vaatinut välitöntä paluuta kotisuomeen, mutta muu perhe oli saanut hänet vakuutettua loppuloman olevan turvallista viettää tropiikissa. Äiti Möttönen oli kuitenkin seurannut kuin haukka Siljan ja Severin jokaista liikahdusta aina lasten paluusta saakka. Ässiä moinen hieman harmitti, mutta toisaalta he olivat salaa tyytyväisiä niinkin näkyvästä huolenpidosta.
Lucia ja Gabriel olivat puolestaan majoittaneet Tonttusen perheen päämajaansa Vehnäletin ankaraa kuulemiskäskyä noudattaen. He olivat myös tehneet kaikkensa perheen viihdyttämiseksi, vaikka vieraat silminnähden ikävöivät pohjolan hangille joulun viettoon. He olivat ottaneet yhteyttä joulupukkiin, joka oli sanonut lähettävänsä Petterin hakemaan Tonttuset kotiin heti, kun Vehnäletti antaisi luvan. Ylimääräinen lentomatka olisi Petterille sopiva rangaistus ajattelemattomuudestaan teinitonttujen hovikuljettajana.
Kellon tiu´un kilahtaessa sovittua aikaa Vehnäletti kilisti lasiaan ja rykäisi kuuluvasti:

- Kuten tiedätte, meidän viimeinen vuorokautemme on kulunut melko lailla Larssonin, Metkun ja Ketkun kuulustelujen parissa. Alkuun Larsson pysyi vaiti kuin itkumuuri, mutta Metkun ja Ketkun kielenkannattimet ovat laulaneet kuin satakieli. Kelmit ovat myöntäneet useita kymmeniä murtoja viimeisen puolen vuoden aikana. Tilanne oli muuttunut, kun he olivat tutustuneet paikalliseen kelmiin, jonka kanssa he olivat lyöneet viisaat päänsä yhteen ja tehneet "isomman" keikan viereisen saaren kultakauppaan. Keikka oli onnistunut loistavasti, mutta paikallinen kelmi oli alkanut sooloilemaan ja piilottanut saaliin Larssonilta, Metkulta ja Ketkulta. Tämäkös oli kismittänyt varsinkin Larssonia. He olivat pyytäneet paikalliskonnan rantabileisiin jammailemaan tarkoituksena urkkia saaliin olinpaikka tietoonsa. Eihän kelmi ollut kertonut ja kiihkeän sanaharkan päätteeksi Larssonin hermot olivat pettäneet ja hän oli iskenyt miekan miespolon selkään. Kiirehän heille oli tullut pötkiä käpälämäkeen, mutta pahaksi onneksi Silja oli nähnyt ainakin vilauksen Larssonin pehkosta. Niinpä kelmit olivat varjostaneet Siljaa seuraavan päivän ja tulleet yllätetyksi WC:ssä kirjaimellisesti housut kintuissa. He olivat jo vapauttamassa Siljaa, kun Severi oli päässyt liian lähelle yksinäisessä pelastusoperaatiossaan. Koska konnakolmikolla ei ollut senttiäkään rahaa, he olivat punoneet juonen lunnaista. Isä Möttöselle olisi saattanut käydä köpelösti ellei joku random lemmenpari olisi keskeyttänyt rahojen hakuoperaatiota. Lopun te taidattekin tietää. Kiitos pidätyksestä kuuluu kuitenkin suurimmaksi osaksi Tinalle, Tipille, Lucialle ja Gabrielille. Heidän ansiostaan jäljille päästiin paljon nopeammin kuin pelkkä virkakoneisto olisi kyennyt tehtävää suorittamaan.

Seuraava havainto saatiinkin heistä vasta Tinan soittaessa. Nyt konnat ovat ja pysyvät telkien takana. Rikokset ovat sen verran brutaaleja, että häkki heiltahtaa kymmeniksi vuosiksi eteenpäin. Huh! Kuului useammastakin suusta yhtä aikaa. Tilanne oli saatu juuri ja juuri hallintaan jouluksi. Möttöset jäisivät vielä reiluksi viikoksi saarelle ja Petteri Punakuono saapuisi hakemaan Tonttuset kotiin viimeistään Tapaninpäivän iltana.

Näin saapui joulu tälläkin kertaa, joskin äärimmäisen merkillisellä tavalla niin Möttösten, Tonttusten kuin Vehnäletin, Alejandron, Lucian ja Gabrielin luokse. Huojentunein tuntein koko joukkio hiljentyi juhlimaan yhdessä joulua koristellun palmun ympärille.