Joulukalenteri 2023

Luukku 1

Sattuipa kerran, juuri ennen joulua, jossakin päin Korvatunturia tuiki tavalliselle Tonttusten perheelle seuraavaa: 

Tonttuopiston syyslukukausi oli jälleen kerran melkein loppuun taputeltu, kuin Sauli Niinistön kausi presidenttinä. Joululomaa oli odotettu enemmän kuin Suomen Euroviisu voittoa. Vielä oli kuitenkin joitakin tunteja jäljellä, ennen kuin Tonttusen perheen kohta parisataavuotiaat teinitontut Tina ja Tipi pääsisivät äiti ja isä Tonttusten yltäkylläisenä notkuvien joulupatojen ääreen.

Kuten ihmisten hallituskin, oli myös tonttujen korkein elin päättänyt kiristää tonttuopiskelijoiden kukkaron nyörejä, ja leikannut suuren siivun opiskelevien tonttujen elannosta. Moista ilkeyttä eivät opiskelijatontut tietenkään suvainneet, vaan olivat lukukauden päätteeksi vallanneet luokkahuoneen kuin Elokapina Hannikaisenkadun Neste rallien aikaan piskuruisessa Jyväskylän keskustassa. Iskulauseet raikasivat luokkahuoneen seinien sisällä epävireisesti ja plakaatteja heiluteltiin kuin Pride-kulkueessa konsanaan. Eikä näitä pieniä kapinallisia tonttusia tuntunut edes haittaavan se, ettei kuulolla ollut kuin kaksi tonttuopiston ikäloppua lehtoria, jotka puolestaan viis veisasivat katraansa mielenilmaisusta opiskelijoiden oikeuksien puoleisesta.

Aikansa mesottuaan tonttujen suurin puhti alkoi kuitenkin laantua kuin Elina Gustafsonin uho Petolliset sarjan edetessä. Ehkäpä juuri siksi jututkin alkoivat pikkuhiljaa kääntyä paljonkin mielenkiintoisempiin asioihin.

– Ajatelkaas kamut! Huomenna me olemme jo himassa, Tipi Tonttunen virnisti leveästi piparin murunen ikeniinsä juuttuneena. – Mä aion niin vetää vaan lonkkaa koko huomisen päivän.

– Just joo, Tipin paras ystävä Elmeri toitotti käsillään villisti viittoen. – Mitään kotona olla. Huomenna mennään kaikki pitämään kyläbaaria pystyssä. Me ollaan tänä vuonna täysi-ikäisiä ja pikkujoulut pidetään anniskelumestassa, se on sale se.

Elmerin idea sai aikaan enemmän ääntä kuin koko pystyyn kuollut mielenosoitus eläessään. Jokainen tonttu halusi tuoda oman mielipiteensä julki. Sanoja lenteli ristiin rastiin ja essun tassun. Meidän ihmisten olisi ollut täysin mahdotonta tällaisessa metelissä tehdä fiksuja päätöksiä, mutta ehei, ei tonttujen. Hetkessä suunnitelmat olivat selvillä: Tänä iltana suunnattaisiin kotiin ja annettaisiin huomiot eroahdistusta poteville tonttuvanhemmille. Huomenillalla jokainen kynnelle kykenevä teinitonttu kiskaisisi ykkösnuttunsa niskaan ja bailaisi yömyöhään Korvenkylän uuden karheassa London menomestassa.

Meteliin kyllästynyt lehtorikaksikko puisteli pitkästyneinä pitkäpartaisia päitään ja pyöritteli silmiään kuin mulkoilevat kengurut. Heidän kanttinsa ei enää kestänyt. Lukukausi saisi loppua nyt heti, eikä vasta tontturehtorin vaatiman 14 minuutin kuluttua.

– Alkakaahan laputtaa siitä koteihinne, vanhempi lehtoritonttu kurlutti nuo kauan odotetut vapauttavat sanat suustaan. – Nähdään sitten taas tammikuussa. Mukavaa joulun aikaa kaikille!

Opiskelijalaumaa ei varmastikaan ensimäistä kertaa koko tonttuopiston historiassa tarvinnut kahdesti käskeä. Luokkahuone tyhjeni kuin taikavoimasta, ennen kuin kukaan ehti sanoa edes piparkakku.

Luukku 2

Tinan ja Tipin vielä fiilistellessä viimeisiä tonttuopiston lomanalkajaismenojaan. Tonttusten kotona kävi armoton huiske ja tuiske. Isä Tonttunen tomutti mattoja parvekkeella. Äiti Tonttunen huiskutteli pölyjä porontaljasta valmistetulla huiskullaan. Ihmissilmät eivät olisi tapahtumia edes erottaneet, sillä tonttujen vauhti oli moninkertainen ihmisiin nähden. Valmista syntyi aikailematta, kun punanutut puunasivat ja kiillottivat kotiaan kuin numismaatikko kolikko kokoelmaansa.

Koko syksyn isä ja äiti Tonttunen olivat olleet ikävissään. Teinitonttujen ollessa tonttuopiston asuntolassa oli talo tuntunut tyhjältä kuin Aku Hirviniemen kalenteri tekstareidensa julki tullessa. Isä ja äiti Tonttunen siis odottivatkin jo lapsiaan kotiin enemmän kuin työttömät ja opiskelijat nykyhallituksen kaatumista. He eivät missään tapauksessa halunneet kuormittaa pitkän opiskelusyksyn kokeneita teinejään turhilla arkisiivous huolilla. Joten oli täysin luonnollista, että molemmat vanhemmista olivat ottaneet vapaata töistään siivotakseen koko huushollin aina lattiasta kattoon asti ennen jälkikasvun aattoakin enemmän odotettua kotiin paluuta.

Eipä silti, ei vanhempienkaan syksy aivan leppoisimmissa merkeissä ollut kulunut. Isä oli siirtynyt digitaaliselle tonttuosastolle työnsyrjään kiinni. Myös äidin työura lasten kiltteysosastolta oli tullut tiensä päähän kuin Sanna Marinin kansanedustajuus. Äidin duunit olivat vaihtuneet hieman rankempaan pestiin ihmisnuorison tekemien rikosten ennalta ehkäisevässä supersalaisessa yksikössä. Ei äiti tästä muutoksesta pahoillaan ollut, sillä olihan hän jo salaa kaivannutkin uusia haasteita rutinoituneen puurtamisen tilalle. Ura olikin ampaissut nousukiitoon kuin Käärijän musiikkibisnes. Työssä tuli välillä eteen kuitenkin niin pohjattoman tolkuttomia väkivallan ilmentymiä, että kyyneleitä sai pidätellä iltaisin ukkokullalta salassa. Vapaan kasvatuksen kääntöpuoli oli nyt nähtävissä toden teolla. Nuorison edesottamukset olivat välillä niin raakoja, ettei edes paatuneinkaan rikollinen voinut olla näistä jollain tasolla järkyttymättä. Puhumattakaan sitten kiltteyden perikuvana tunnetusta äiti Tonttusesta.

Keinot olivat vähäisiä kuin Venäjän rajalla, kuinka vinoon vinksahtaneet toiminnot ihmisnuorilla saataisiin käännettyä takaisin oikeille raiteilleen. Äiti ei kuitenkaan lannistunut ja olikin parhaillaan kehittämässä älypuhelimiin huomaamatonta sähköshokkianturia, joka tuiskauttaisi sätkyt jo pelkästä pahan suovasta aatoksesta ihmisnuoren pääkopan sisällä. Kyse oli kuitenkin vasta hyvin varhaisessa vaiheessa olevasta prototyypistä, joten kestäisi vielä piiitkän tovin, ennen kuin ihmisnuorten silmitön väkivaltataipumus saataisiin pysäytettyä tyystin.

Äiti Tonttunen ei tästä tiedosta ollut moksiskaan. Hän oli ylpeä työstään, vaikka eihän siitä muille tohtinut kertoa, saati sitten muutoinkaan saanut elvistellä. Ei edes omalle perheelleen. Ehkäpä juuri siksi hän suuntasi nyt kaiken energiansa perheen hyvinvoinnin edistämiseen, kun jouluun oli enää pari hassua yötä. Ja vielä siksikin, kun ikiomat kullannuppuset, Tina ja Tipikin, pian kotiutuisivat omaan pikku vinttihuoneeseensa kaikkien aikojen parhaaseen joulun viettoon.

Luukku 3

Lehtorien vapauttavien sanojen jälkeen Tina ja Tipi olivat juoksujalkaa viipottaneet hakemaan matka-arkkunsa asuntolan huoneistaan. Sen jälkeen he olivat tehneet treffit koulun pääportille. Tipi oli vongannut ja vängännyt joulupukin luottoporo Petteriä taksiksi, tosin erittäin laihoin tuloksin. Valtakunnan ykkösporo oli kieltäytynyt kunniasta joulun rankkaan treeniputkeen vedoten. Hyväkäs oli vain kehottanut tonttujen pistämään pieniä tontun töppösiään reippaasti toisensa etehen. Jatkanut vielä vahingon iloa hirnahdellen, notta mitä pikemmin tossu toisen eteen sujahtaisi, sen nopeammin kyydin vonkujat kotiinsa päätyisivät. Poro olisi saattanut muuttaa mielensä, jos tällä olisi ollut lainkaan aavistusta siitä, ettei matka aivan sukkana kotiin saakka sujuisi…

Tipiä moinen viisastelu oli kismittänyt kuin pientä syrjityksi tullutta oravaa. Hän olikin ensimmäistä kertaa ikinä saanut korvistaan ja sieraimistaan puhallettua esiin pienen pienet savukiehkurat. Isä Tonttusen verenperintö näyttikin siirtyneen suoraan alenevassa polvessa jälkikasvulle. Savupöllähdykset eivät kuitenkaan auttaneet mitään. Käveltävä oli. Siksipä teinikaksikko nyt laahustikin lumista tietä kohti Korvenkylää matka-arkkujaan perässä roudaten kuin Timo Rautiaisen kuuluisat lumessa kahlaajat.

– Piipahdettaisiinko kylälle päästyämme Korvamuorin kahvilakonditoriassa hakemassa kotiin jotain leivoksia, Tinan silmät välkähtivät innosta esittäessään kainoa kysymystä veljelleen. – Äiti ei osaa leipoa mitään. Enkä haluaisi itse alkaa heti kotiin päästyä mitään vääntämään. Tekee niin mieli jotain hyvää.

– Joo, Tipin ääni ei kuitenkaan kuulostanut kovin innokkaalta. – Saanpahan ostettua sieltä samalla jotain juomista. Suu on kuiva kuin entisen emännän pi…

– TIPI! Tina karjaisi kauhistuneena.

– Häh? Tipi kysyi viaton ilme kasvoillaan. – Mitä mä nyt tein? Olin sanomassa, kuin entisen emännän pihakaivo.

Kaksikon sanailu jatkui nyt hieman leppoisampana ja matka taittui aavistuksen ripeämmin. Pian he jo seisoivatkin Korvamuorin puodin ovella. Kello kilkatteli jo melko myöhää, eikä Korvanraitilla enää juuri muita tonttuja näkynyt. Kahvilassa paloi kuitenkin valot. Tuskin putiikki vielä kiinni olisi, vaikka sisällä näyttikin kovin hiljaiselta. Tina tarttui ovenripaan ja kiskaisi niin, että pikku hauiksessa vihlaisi. Ovi aukesi narahtaen ja pieni kilikello kilkatteli oven päällä ilmoittaakseen asiakkaiden tulosta. Tina ja Tipi astuivat sisään kahvilan kirkkaaseen, mutta kodikkaaseen maailmaan. Tunnelma tilassa oli merkillisen outo. Yleensä Korvamuori tai hänen apulaisensa tervehtivät tulijoita mitä sydämellisimmin heti oven kellon kilahtaessa. Nyt kahvilassa oli hiiren hiljaista. Tina katsahti hämmentyneenä Tipiä ja Tipi Tinaa.

– Onko täällä ketään, Tina huhuili hieman ehkä ääni jopa säikähdyksen vibraattorilla.

Minkäänlaista vastausta ei kuulunut. Vain vanha kaappikello liikkeen nurkassa raksutti ikiaikaansa viisareita eteenpäin tasaisesti nytkyttäen. Tina toisti kysymyksensä, mutta vastausta ei edelleenkään kuulunut. Pikkutontut astuivat muutaman askelen lähemmäs tiskiä epävarmoin askelin kuin vastasyntynyt bambi. Samassa Tipi nosti käden pystyyn merkiksi sisarelleen, ettei tämä astuisi enää askeltakaan lähemmäs. Siltä seisomalta myös Tina huomasi palvelutiskin takaa lattian rajassa pilkottavan tontun töppöset ja hieman ohuita sääriä. Tipi syöksähti lähemmäs tiskiä Tinan jäädessä jähmettyneenä paikalleen. Nyt myös Tipi pysähtyi palvelutiskin päätyyn kuin kello patterin loppuessa. Tilanteesta ei voinut erehtyä. Tiskin takana makoileva tonttu oli selvästi eloton.

Luukku 4

Korvatunturin vaikutusvaltaisin poliisipariskunta Vehnäletti ja Alejandro Loresin katseet olivat uppoutuneet umpirakastuneina toistensa silmiin kuin prinsessa Ruususella ja Prinssi Uljaalla nimikkosadussaan. Yltiöromanttinen toljottelu olisi saanut kenet tahansa voimaan pahoin, mutta onneksi kyyhkyläiset olivat yleisön katseilta suojassa.

Lempiväiset olivat pitkästä aikaa saaneet saman viikonlopun vapaaksi. Sen kunniaksi he olivat vuokranneet Korvatunturijärven rannalta vuokrasaunamökin, jonka lauteilla, Harvian kiukaan lempeiden sihahduksien ja suhahduksien saattelemana, he olivat päättäneet aloittaa vapaaviikonloppunsa vieton. He olivat kaukana Korvenraitin hämyisistä kapakoista. Tunnelma oli tiivis kuin tyhjiöpakatulla lipeäkalalla. Kiukaan mustat urut unohduttavat hetkessä arjen surut. Alejandro syölsi suustaan espanjankielisiä lemmensanoja kuin Ilmarisen takoma sampo rikkauksiaan. Vehnäletin silmät tuikkivat kuin Pohjantähti yötaivaalla ja pöllähtänyt hymy leveni vieraalla korostuksella lausuttujen sanojen ansiosta korvasta korvaan.

Pariskunnan vuosi oli kulunut rattoisasti kuin tonttujen jouluyö. Häitä oli tanssahdeltu keväällä sopimuksen mukaisesti täsmällisesti sinä päivänä, kun ensimmäinen leskenlehti oli putkahtanut esiin Korvatunturin nimismiehen kammarin parkkipaikalla. Mahtipontisten häiden jälkeen joulupukin luottoporo Petteri oli lennättänyt nuorenparin honeymoonille Cap Verdelle. Paluu arkeen oli ollut leppoisa, eikä Korvatunturin järkkymätön rauha ollut syksyn mittaan juurikaan rakoillut. Vain pienen kuprun seesteisyyteen oli tehnyt muutaman pikkutontun kirjekepposien mysteeri. Koijarimaiset tonttulapset olivat pikaistuksissaan keksineet naapurin setämiestontulle pientä jekkua, kun tämä oli kieltänyt lasten pihaleikit liian meluisina.

Saunoteltuaan tarpeeksi ja nesteytykseen käytettyjen juomien huvetessa pariskunta siirtyi lilluttelemaan vuokramökin perusvarustukseen kuuluvaan kannibaalipataan. Sormiin ilmestyvien pyykkimuorin ryppyjen ajamana he siirtyivät lämpimästä paljusta saunakamarin puolelle pukeutumaan. Myös grillausta oli suunnitteilla. Saunominen ja lilluttelu oli saanut nälän kasvamaan suorastaan susimaiseksi. Molempien vatsat möyrysivät äänekkäästi napojen ympärillä. 

Grillailuun saakka ilta ei kuitenkaan koskaan ennättänyt. Leppoisuuden rikkoi pärähtäen hyytävän äkillinen Komisario Koskinen -tv-sarjan tunnari. Sekä Vehnäletti että Alejandro pomppasivat irti syleilyotteestaan ja ryntäsivät kumpikin omille puhelimilleen. Arpaonni suosi tällä kertaa Vehnälettiä.

– Komisario Vehnäletti hyvää iltaa, Vehnäletti rykäisi virallisella poliisiäänellään luuriinsa. – Toivottavasti asiasi on tuiki tärkeä, sillä meillä on täällä tapaamisen vuosipäivä meneillään.

Luukku 5

Tipi ja Tina Tonttunen seisoiva Kahvilakonditoria Korvamuorin tuulikaapissa kuin aaveen nähneenä. He eivät halunneet olla sisällä uhrin lähellä, mutta eivät myöskään mennä ulos paukkuvan pakkasen pieksämiksi. Tajuttuaan tilanteen koko kaameuden he olivat viiveettä soittaneet komisario Vehnäletille, joka oli käskenyt heidät pysymään paikalla kuin Saana-tunturi tuiskussa ja tuulessa. Vehnäletin ja Alejandron vapaat olivat päättyneet kuin hääkakkua leikaten. He olivatkin luvanneet saapua moottorikelkallaan paikalle tuossa joulunpunaisessa minuutissa. Aivan varmasti olivat.

Ohjeita oli tullut vielä liuta teinitonttujen käytöksellekin. Mieleen heille oli jäänyt vain yksi. Ketään ei ollut lupaa päästää kahvilaan sisään, eikä kenellekään saanut pukahtaa sanaakaan asiasta.

Puhelin oli edelleen Tinan korvalla paikallaan, vaikka puhelu komisario Vehnäletille oli loppunut jo muutama tovi sitten. Tina seisoi aivan hievahtamatta kuin ensikertalainen itsenäisyyspäin kättelyjonossa. Tinan sisällä myllersi epätoivo, epäuskoisuus, epätodellisuus sekä epäjalous. Tunteet velloivat kuin laineet pienen punanutun alla. Pienet tontunaivot eivät pystyneet mitenkään käsittelemään tapahtunutta. Ei varsinkaan sitä, miten (sensuroitua tekstiä) oli mahdollista, että he, Tina ja Tipi Tonttunen, maailman kaikkeuden kilteimmät piskuiset tontut, olivat jälleen kerran törmänneet rikolliseen maailmaan. Mikä pahinta: jälleen vain muutama päivä ennen joulua.

Tämä oli kuin toisinto edellisistä jouluista. Tämä ei voinut enää olla mahdollista. Ei vaan voinut. Eikö universumilla ollut heille mitään muuta tarjottavaa kuin vaakalaudalla olevan joulurauha ja kasa kalmoja? Tipi luki sujuvasti sisarensa ajatukset kaksosille tyypillisellä tonttutelepatiallaan. Heidän ei tarvinnut käyttää ääneen lausuttuja sanoja. Myös Tipin sisällä myllersi. Hänkään ei olisi halunnut joutua tällaiseen mukaan. Vai olisiko kuitenkin? Tipistä oli aiempien joulujen hirveyksien saattelemana kehkeytynyt oiva minidekkari. Hänen sisälmyksissään kohisi Vaajakosken kuohun tavoin myös jollakin oudon kieroutuneella tonttuhulluudella aavistus innostusta ja jännitystä. Hän, Tipi Tonttunen, saattaisi jälleen pelastaa joulun. Voi miten siistiä! Kertakaikkisen siistiä!

Kaksikko havahtui vasta, kun Kahvilakonditorian ovea yritettiin rynkyttäen aukaista ulkoa päin. Sisään oli pyrkimässä herttaisen oloinen ja ryppyotsainen mummukka. Tarmokkaasti kuin Akio Toyodan henkivartija Tipi kuitenkin torppasi tunkeilijan ovenraosta takaisin maantielle, jossa kiukusta kasvoiltaan retiisin väriseksi muuttunut muori pui nyrkkiään oven suuntaan ja sadatteli suureen ääneen nykynuorison älytöntä kasvatusta. Muori hiljeni vasta, kun mutkan takaa esiin syöksähti äänekkäästi ärjyen mustakeltainen moottorikelkka. Sen puikoissa heilui kukapa muu kuin tumma ja tulinen Alejandro virkapuvussaan. Komisario Vehnäletti tukevast takaritsillään asettaan ilmassa melkoisen holtittomasti heilutellen.

Luukku 6

Hyvin nopeasti Kahvilakonditoria Korvamummon tilat oli eristetty poliisinauhoin ja ikkunat peitetty suojakankain. Puodin sisällä kävi melkoinen vilske. Tekniset tonttututkijat viipottivat pipot heiluen ympäriinsä ja heiluttelivat sormenjälkisuteja mennessään kuin lapset vappuhuiskujaan kevään juhlapäivänä. Vehnäletti oli istuttanut Tipi ja Tina Tonttuset ovea lähimpänä olevaan pöytään. Nyt hän tenttasi heitä kysymyspatteristollaan sellaisella sarjatulella, että teinitonttujen teki mieli nostaa kämmenet korviensa suojiksi. Sitä he eivät kuitenkaan voineet tehdä. Jo ensimmäisessä lauseessaan komisario Vehnäletti oli kiekaissut kaksikon kuulemisen tapahtuvan joko tässä yhteistyössä tai pienemmällä yhteistyöllä poliisilaitoksella putkan pahnoilla. Miten nuo tenavat olivat jälleen todistamassa jotain, mitä kukaan Korvatunturilla ei muutoinkaan olisi halunnut todistella.

Vehnäletti halusi tietää yksityiskohtaisesti kaiken siitä hetkestä alkaen, kun Tina ja Tipi Tonttuset olivat poistuneet tonttuopiston pääportista kotimatkalle maantietä tallaamaan. Hän kyseli yksityiskohtaisesti jopa siitä, montako vastaantulijaa matkaajat olivat vaeltaessaan kohdanneet ja olivatko he panneet kenestäkään merkille erityistuntomerkkejä. Tina ja Tipi vastailivat parhaansa mukaan. He tunnistivat tietämyksensä olevan rajallista kuin Nokian puhelimien muisti. Piinallisten kymmenminuuttisten kuluttua kuulustelu vihdoin loppui. Teinitontut huokaisivat helpotuksesta niin, että pienet keuhkot vain pihisivät. Virallinen nimi tapahtumalle olisi kai ollut kuuleminen. Tinasta ja Tipistä kuitenkin tuntui, että konstaapeli Vehnäletti olisi pistänyt turbovaihteen silmään. Korvatunturin ykkösetsivä oli kaahannut kysymyskollaasinsa sellaisella vauhdilla, josta Kalle Rovanperä ja Janne Halttunenkin olisivat olleet vihreinä kateudesta.

Viimein Vehnäletti oli armahtanut rankan päivän kokeneen kaksikon ja antanut heille kotiin lähtöluvan. Ystävällismielisyyttä osoittaakseen hän oli käskyttänyt Alejandron ottamaan Tonttusten matka-arkut kelkkansa perässä olevaan ahkioon ja viedä teinitontut turvallisesti kotiin. Matka kotiin oli möykkyinen ja pienet tontut pysyivät vain vaivoin vempeleen kyydissä.  Alejandro kurvaili omasta mielestään varsin vitsikkäästi seilaten välillä pientareella ja välillä ajoradalla kuin rattijuoppo. Ohikulkijat todennäköisesti luulivatkin konstaapelin ottaneen hieman enemmänkin miestä väkevämpää ennen ohjaimiin tarttumistaan. Sen verran mutkilla kelkka kulki. Totuuden nimissä ehkä näin oli käynytkin. Eihän armastavan pollaripariskunnan saunailta aivan kuivin suin ollut kulunut.

Moottorikelkasta pimeyden ilmoille päässyt jylinä oli sen verran erikoinen ääni, että isä ja äiti Tonttusetkin olivat jo valmiiksi ehtineet talonsa rappusille katsomaan minkämoinen helvetinkone heidän pihaansa oli suuntaamassa. Riemulla ei ollut rajaa, kun vanhemmille selvisi Tinan ja Tipin olevan tuon ärjyvän masiinan kyytiläisinä. He ryntäsivät lapsiensa luo ja rutistelivat sekä suukottelivat jälkikasvunsa läpeensä märiksi. Tätä hetkeä he olivat odottaneet kuin Petolliset -tv-sarjaan koukuttuneet fanit ohjelman finaalijaksoa.

Vasta kiihkeimmän läheisyysriippuvuuden pikkuhiljaa hiipuessa vanhemmat hoksasivat kaksosten kyydinneen Alejandron potkivan lumipaakkuja lapikkaansa kärjellä hieman nolostuneena. He esittivät mitä kohteliaimmat kiitokset lasten kotiuttamisesta ja kutsuivat jo ystäväksi tulleen miehen sisään iltateelle. Alejandro kuitenkin kieltäytyi tästä suuresta kunniasta vedoten juuri käynnistyneeseen murhatutkimukseen. Sanansa hän kuitenkin imi puhuessaan tiukasti sisäänpäin. Ilmeisesti peläten hengityksen käräyttävän hänen nautineen saunajuoman jos toisenkin. Hän ei halunnut joutua isä Tonttusen raivon kohteeksi. Jos tämä pikku tankojuoppous olisi noussut esiin lasten taksikuskista, ei räjähdystä olisi voitu mitenkään estää. Niinpä hän huokaisi jälleen sisäänpäin äkisti ja hyppäsi kelkkansa kyytiin ennen kuin Tonttuset alkaisivat maanitella enempää. Hän käynnisti kelkan uudelleen ja katosi perävalojen luoman valon hitaasti hälvetessä illan pimeneviin varjoihin.

– Että siis mikä tutkimus, Isä jyrähti kuuluvasti siirtäen pippurisen katseensa Tinaan ja Tipiin. – Mitä te kaksi tästä tiedätte?

Luukku 7

Seuraavan aamun jo hyvinkin valjettua Tonttusten kommervenkkisen ovikellon mahtipontinen Nissen polkka havahdutti koko uinuvan perheen uuteen päivään. Tonttuset olivat hädin tuskin ehtineet nukkua edes Afrikan norsun silmäystä, kun meteli jo täräytti viimeisetkin unelmat pienistä ystävistämme.

Illalla Äiti ja Isä Tonttunen olivat olleet hyvin järkyttyneitä, kauhistuneita ja suorastaan vauhkoontuneita koko karun totuuden iskeytyessä vasten heidän kasvojaan kuin vuosisadan pahin lumituisku. He olivat päivitelleet, voivotelleet ja välillä jopa kimeästi jodlanneetkin kysellessään mihin ihmeeseen armaat teinit olivat jälleen tahtomattaan sotkeutuneet. Oletus oli tosiaankin tahtomatta. Vanhemmat eivät millään olisi voineetkaan uskoa Tinan ja Tipin ehdoin tahdoin hankaluuksiin halunneen. Vasta tunteja myöhemmin Tinan ja Tipin jo miltei polvillaan armoa anoessa oli vanhempien toimittama toisen asteen kuulustelu vihdoin päättynyt. Oli ollut muiden kuulumisten vaihdon aika.

Siitäkös Tina ja Tipi olivat sitten syttyneet loistoon. He olivat kertoilleet laveasti ja sanojaan säästämättä syyslukukauden kulusta tonttuopistolla. He olivat hehkuttaneet loistavia tenttiarvosanojaan ja selittäneet lopullisten työharjoittelujaksojen olevan jo aivan nurkan takana. Vain muutaman vaivaisen vuosikymmenen päässä. Sitä ennen tulisi kuitenkin valita erikoistumisalat, joista ei vielä vanhemmille tässä vaiheessa hiiskuttu, vaikka ne Tinalla ja Tipillä varsin selvillä itsellään taisi jo ollakin.

Näistä uutisista ilahtuneina äiti ja isä Tonttunen olikin pistänyt jalalla koreasti parin letkajenkkakierroksen muodossa olohuoneen pöydän ympäri. Mennessään he olivat huutaneet hip hip hurraata lapsilleen kuin naapurimaan kansa juhannussalon lumoissa.

Tilanne oli ollut herskyvä ja vuorokauden ajasta huolimatta vaatinut täysin ehdottomasti macarons kestit, jollaisia äiti Tonttunen oli koko Tinan ja Tipin muistaman lapsuuden järjestänyt aina silloin, kun hänen pienessä tonttusydämessään ilo oli levinnyt aivan sydänjuuria myöden. (Totuushan toki oli, että tämän tyyppiset kestit oli perinteisesti pidetty esitonttujen aikaan piparkakkusilla. Piparipirskeet olivat jo niin last season, ettei edes tontut niitä tällä vuosituhannella olleet kinkereilleen huolineet.)

Äiti Tonttusen ilon ja onnen purkaminen oli myös tällä erää aivan pakollista välttyäkseen pienen tonttusydämen pakahtumiselta. Niin iloinen hän lapsukaisten kirkkaana helmeilevästä oppimenestyksestä oli. Siksipä perhe Tonttusen nukkumaanmenoaika oli heittänyt tuhtia kärrynpyörää. He olivat kömpineet yöpuulle omiin pehmoisiin ja lämpimiin punkkiinsa vasta käkikellon kiekaistessa ilmoille vuorokauden viidettä viserrystään.

Aamuisen sävelmän ajamana, tomerana kuin kollegansa, isä Tonttunen oli ehtinyt pukeisiin ensimmäisenä ja kiiruhtanut ovelle. Muu perhe puolestaan oli vasta valumassa alas yläkerroksista silmäkulmiaan unisesti hangaten. Siksipä perheen päätonttu olikin jo ehtinyt ohjata rauhanrikkojat olohuoneen upottavalle sohvalle istumaan ennen muun perheen saapumista.

Tina, Tipi ja äiti Tonttusten ilmeistä olisi takuulla saanut mittavan arvokkaat taideteokset, jos vain joku onnekas olisi ollut kameransa kanssa passissa paparazaamassa tilannetta. Tipin leuka oli loksahtanut miltei lattiaan. Tinan silmät suurentuneet lautasiksi. Äiti Tonttusen tukka oli puolestaan noussut pystyyn tonttulakin uumenista kuin Elisan 5G masto. Mitä ihmettä? Mitä poliisit tekivät heidän olohuoneessaan? Ja vieläpä keskellä parahinta uniaikaa?

Luukku 8

Köh, köh, kröhöm, komisario Vehnäletti selvitti kurkkuaan.

– Meillä on teille hieman uutisia eilisiin tapahtumiin pohjautuen, Vehnäletti toimitti tarkoin harjoitetulla virkaäänellään. – Olisitteko hyvät ja istuisitte kaikki aloillenne. Nämä asiat eivät ehkä ole aivan sitä mitä haluaisitte kuulla.

Tonttusten perhe halvaantui ensin paikoilleen silmänräpäyksen hetkeksi, mutta etsi sitten itselleen mukavat istumapaikat. Tai, no ainakin istumapaikat. He hakeutuivat mahdollisimman etäälle virkavallan edustajista. He pälyilivät säikähtäneinä ensin toisiaan kuin vauhkoontunut porotokka. Sitten he naulitsivat  katseensa Vehnälettiin kuin magneetin vetämänä.

Komisario Vehnäletti köhisi ja kähisi vielä uudemman kerran virkarykäisynsä. Sitten hän alkoi lukea uutistaan kuin Arvi Lind konsanaan. Ensimmäisen itkunpyrähdyksen sai aikaan uhrin selvinnyt henkilöllisyys. Korvamummon puodista löytynyt vainaja oli tunnistettu äiti Tonttusen serkkutonttu Suoma Nuttuseksi. Äiti ja Suoma olivat lapsuudessaan olleet erottamattomia, mutta vanhetessaan olivat välit haalenneet kuin Korvatunturijärven vesi syksyn pimetessä. Tokihan joulukortteja oli vaihdettu puolin ja toisin, sekä muutoinkin kuulumisia silloin tällöin soiteltu. Elämänpolkujen risteykset eivät kuitenkaan enää olleet entisaikojen yhtenäisiksi poluiksi yhtyneet.

Äiti tiesi Suoman jääneen yksin kahden pikkutonttunsa kanssa vuosia sitten, kun lasten isätonttu oli paljastunut luihuksi petturiksi. Mies oli pelannut kaksilla korteilla elämän pelikasinoilla. Miehen toinen tonttuperhe oli paljastunut, kun isän lehtolapsella oli todettu erittäin harvinainen sairaus. Taudin taltuttamiseen oli pitänyt löytää luovuttajaksi kelpaava verisukulainen. Tieto isän petturuudesta oli tullut Suomalle täysin yllätyksenä tonttukeskussairaalan puhelun myötä kuin kakkosluokan draamaleffassa. Suomalle järkytys tilanteesta oli iskenyt päin kasvoja. Pienen momentin Suoma oli säälinyt tuota pientä sairastunutta tonttulasta, mutta loukatuksi tuleminen oli ollut niin rajua, että petollinen aviomies oli lennähtänyt niiltä sijoilta ja suoriltaan ulos paukkuvaan pakkaseen. Perään Suoma oli vielä hihkaissut melko roisiakin kieltä käyttäen, ettei miespoloisella siitä hetkestä alkaen olisi enää mitään asiaa hänen entisen perheensä pirstaleiksi rikottuun elämään.

Näin suoma oli jäänyt lasten kanssa elelemään ja oleilemaan Korvenkylän silloin uusiin rivitaloihin. Hän oli tehnyt keikkatyötä aina siellä missä tarvittiin. Siksipä ei tullut yllätyksenä, että myös Kahvilakonditoria Korvamuori oli kuulunut Suoman keikkailu repertuaariin.

Komisario Vehnäletti antoi surevalle perheelle hetken aikaa, mutta kiemurteli istuimellaan kuin sähikäisen housuunsa saaneena. Alejandro laski kätensä rauhoittavasti Vehnäletin käsivarrelle, mutta kosketus ei tänään auttanut. Vehnäletti jatkoi asiaansa kuin mainosmaakari ostos-TV:ssä.

– Eikä tässä vielä kaikki, Vehnäletti kajautti nuo pahaa enteilevät sanat huuliltaan. – Suoman kädestä löytyi tämä rypistynyt kirje, jossa sanottiin aika tarkasti näin: "Terveiset vaan Tina ja Tipi Tonttunen. Pitkä aika ei merta. (Long time no see. Vehnäletin englannin kielessä olisi ollut hieman petrattavaa.) Pitäkäähän silmät selässänne, meillä olisi kala suomustettavana kanssanne…"

Luukku 9

Komisario Vehnäletin sanojen voimasta Tonttusten olohuoneeseen laskeutui jäätävä hiljaisuus. Oli kuin huoneen lämpötilakin olisi pudonnut useita asteita ja aika pysähtynyt. Viestin sanat olivat osuneet suoraan kohteeseensa kuin tarkka-ampujan kuti maaliin. Edes suupalttina tunnettu komisario Vehnäletti ei saanut sanotuksi mitään. Oli kuin kissa olisi vienyt hänenkin kielensä.

– Sa-Sanottiinko siinä to-tosiaan noin, Tina änkytti kasvot harmaaksi muuttuneina ja järkytyksen kyyneleen vierähtäessä hänen ennen niin terveen punastuneelle poskelleen.

Tinan sanat toimivat lumouksen rikkojana. Pian jokainen huoneessa olija syötteli omien mielipiteiden ja ajatuksen myllyä toisilleen kuin Leijonat ylivoimaa pelatessaan. Mitään tolkkua me ihmiset emme tästä keskustelusta olisi irti saaneet sen kuullessamme. Tonttujen kommunikointitasolle ei tavantallaajat millään keinolla kyenneet. Porinaa kuin riisipuuro kattilassa kesti hyvän tovin. Äkisti komisario Vehnäletti pomppasi sohvalta ja hyppäsi olohuoneen pöydälle kaataen mennessään kynttelikön todellisella räminällä. Hän nosti käden merkittävästi pystyyn sojottaen siihen sijoittamaansa pistoolia kohti kattoa ja karjaisi epävakautta äänessään: - HILJAA!

Kaikki vaikenivat ja käänsivät säikähdyksestä siristelevät silmänsä kohti Vehnälettiä. Oliko tuon viime aikoina vakaana pysyneen tinanapin mielenmaisema kokenut maanjäristyksen ja vaihtanut jälleen piirikuntaa?

– On oikeastaan vain muutamia mahdollisuuksia, ketkä kantavat näin valtavaa kaunaa Tinalle ja Tipille, Vehnäletti alkoi varsin selväjärkisenä jäsentelemään soljunutta sorinaa. – Kelmikolmikko ja hammaslääkäri Magaroff. Haasteellista tässä on kuitenkin se, että olemme tänään olleet yhteydessä näiden kaikkien epäkelpojen kansalaisten säilytyspaikkoihin. Tai no ainakin vankiloiden palvelulinjalle, josta meille pyhästi vannottiin, kautta kiven, kannon ja mörököllin,  että kaikkien mahdollisten ja mahdottomienkin roistojen istuvan kiven sisässä. Muita johtolankoja meillä ei tähän tietoon ole.

Perhe Tonttunen näytti järkytyksestä kokoon kutistuneilta kuin ylipaistetut joulutortut. Järkytys johtui sekä lausutuista sanoista, että Vehnäletin jälleen yltyneestä arvaamattomasta aseen heiluttelusta. Ilmeisesti Vehnälettiä ajoittain raastava epävakaus oli kuitenkin jälleen nostamassa ikävää päätään. Een verran leväperäiseltä pistoolin kohottelu muista vaikutti.

Kokonaisen vuoden Vehnäletti olikin pysynyt aisoissa. Onneksi Alejandro oli mukana ja sai kuin saikin puolisonsa rauhoiteltua Putouksen sketsihahmo Hannu Gandilta lainatulla äänenpainolla ja sanoilla: "Ota vastaan!" Niinpä Vehnäletti laskeutui pöydältä täysin rauhallisena. Zentilaan vajonneenna, geishamaisesti käsiään liikutellen, ja jäi Alejandron viereen seisomaan aivan kuin ei olisi koskaan maailman aikaan hermojaan lainkaan menettänytkään.

Luukku 10

Illan hämärtyessä kunnolla Tina ja Tipi Tonttunen murjottivat vinttihuoneessaan kuin missikisoissa hävinneet perintöprinsessat. Vehnäletin ja Alejandron vierailun jälkeen komento Tonttusten resistenssissä oli ollut musertava. Isä Tonttunen oli asettanut lapsilleen täydellisen kotoa poistumiskiellon. Hän oli myös asettanut heidän puhelimiinsa valvontajärjestelmän mahdollisia pakosuunnitelmien laatimisintoa taltuttamaan. Tinaa ja Tipiä harmitti kuin härkäsammakkoa sateella. Koko tonttuopiston vuosiluokka oli parhaillaan valmistautumassa illan bileisiin. Juhla olisi takuuvarmasti suosittu kuin Coldplayn Suomeen suuntautuva keikka. Täällä he nyt onnettomina viruivat kuin Metku, Ketku, Larsson ja Magaroff omissa vankityrmissään.

Toki uutinen uhkailusta oli hetkellisesti lamauttanut myös Tinan ja Tipin pelon valtaan. Pian he kuitenkin viis veisanneet koko kirjeestä. Olihan Vehnäletti valottanut, että heille mahdollisesti kaunaa kantavat kelmit olivat syvällä valtion täyshoitolaitoksen säilössä ja siellä myös pysyisivät. Mitä sitten, jos joku haluaisi heille pahaa? Oliko uhka edes todellinen? Saattoihan joku tuttava leikitellä heidän kustannuksellaan. Mitä enemmän he pohtivat, sen varmempia he olivat siitä, ettei todellista uhkaa edes ollut. Tähän päädyttyään he olivat miettineet koko tovin, miten pääsisivät livahtamaan illan bileisiin ylidramaattisten vanhempien suojaverkon raosta.

Isän seurantasovellus oli armoton takaisku pakosuunnitelmille. He eivät voineet edes soittaa ystävilleen ja pyytää heiltä hätäapua tähän tukalaan kotiin vangitsemistilanteeseensa. Isä olisi heti saanut ujeltavan hälytyksen omaan Samsungiinsa.

Kuin yhteisestä päätöksestä Tina ja Tipi alkoivat toteuttaa hataraksi kuin hämähäkin seitti punomaansa pakokuviota. Hämäykseen liittyi ensimmäisenä käynti alakerrassa muina tonttuina. He istuisivat hetken vanhempien kanssa. Sitten he ylinäyttelisivät kuin Salkkareissa vierailevat näyttelijät ja valittelisivat väsymystään heikoksi jääneitten yöunten takia. Katalan valheen uskottavuutta lisäksi asiaan kuuluisi myös etukäteen harjoiteltu leukoja sijoiltaan venyttelevät tekohaukottelut. Vielä uskottavuutta lisätäkseen he kertoisivat jo menevänsä huoneeseen hetkeksi katsomaan jotain Temptation Island Korvatunturia ja Sami Kurosta mielenkiintoisempaa ja alkaisivat pian jo nukkumaan.

Hyväuskoisiin vanhempiin suunnitelma upposi kuin kuuma rauta jäähän. Ehkäpä he luottivat niin perinpohjaisen voimakkaasti puhelimien vakoilujärjestelmiin. Vanhemmat toivottivat lapsilleen oikein pitkät ja hyvät yöunoset ja tapittivat Sami Kurosta silmiään tv-ruudusta irroittamatta. Salainen riemu rinnoissaan kuplien teinikaksikko suuntasi yläkertaan edelleen teeskennellyn väsyneesti ja hitaasti laahustaen.

Huoneeseen päästyä alkoi äänetön tohina. Tina puki ylleen bilenutun ja meikkasi itsensä juhlakuntoon. Paljetit ja glitterit kimalsivat kuin pakkaslumi hangella. Myös Tipi veti päälleen parempaa Seppälää ja alkoi ujuttaa juuttiköyttä ikkunasta siten, etteivät vanhemmat pääsisi mitenkään vihille heidän pakosuunnitelmistaan.

Köysi ylti heittämällä maahan saakka. Ensimmäisenä laskeutumaan lähti Tina. Juhlakoltussa laskeutuminen oli kuitenkin aavistuksen haastavaa kuin suora kävely pikku hutikassa. Hän kuitenkin onnistui kuin onnistuikin pääsemään tukevasti maankamaralle. Sitten oli Tipin vuoro. Tipin laskeutuminen sujui kuin salaiselta agentilta. Maahan päästyään kaksikko ei uskaltanut härnätä onnetartaan, eivätkä lähteneet hakemaan menopelikseen potkukelkkaa olohuoneen ikkunan alta.

Niinpä he vielä kerran vilkaisivat kotinsa valoa pimeyteen antaviin ikkunoihin. Akkunasta he näkivät äiti ja isä Tonttusen valmistelevan iltapalaa keittiössä vailla voikukan höytyvän painoista aavistustakaan jälkikasvunsa edesottamuksista. Pienen hetken, mutta vain hyvin pienen, teinitonttujen sisällä puristi omantunnon armoton kouraisu muistuttamassa suunnitelman luvattomuudesta. Päättäväisesti he kuitenkin nyökkäsivät toisilleen ja katosivat ääneti metsän varjoissa kiertävälle Korvankylään vievälle oikopolulle. Puhelimet oli visusti jätetty latureihin vinttikamariin. Niiden avulla isä ja äiti Tonttunen eivät heitä tänään kotiin hakisi.

Luukku 11

Korvenkylän tuore kyläbaari oli avannut ovensa pikkujoulukansalle hyvissä ajoin. Ilo London-baarissa oli jo milteipä ylimmillään. Musiikki pauhasi ja tanssilattia oli täyttynyt bilettävistä tontuista. Lähes koko tonttuopiston vuosikurssi oli jo saapunut paikalle. Osa heistä jo istuikin pikkuruisissa pöydissään siemaillen drinkkejään ja rupatellen iloa pirskahdellen kuin kuohuviini pikareissaan. Pian nurkkapöydästä jo viittoiltiin Tinaa ja Tipiä liittymään joukkoon huuruiseen. Tinan ja Tipin parhaat ystävät Elsa ja Elmeri olivat varanneet heille paikkoja, mutta joutuneet hieman hätistelemään liian tuttavalliseksi käyneitä muita luokkatovereita loitommalle odotellessaan.

– Tulittehan te, Elmeri hihkaisi pöydästä jo aavistuksen sammaltaen. – Me jo luultiin, että teillä on mennyt pupupöksyyn, kun on yritetty soittaakin monta kertaa. Missä te olette koko päivän olleet?

– Älkää vaan enää soittako, Tipi hörähti tuskaisena. – Meidän puhelimemme on visusti kotona ja siellä pysyy. Meidät on asetettu valvontaan.

– Mihin valvontaan, Elsa kysyi tuijottaen Tinaa ja Tipiä epäuskoisena. – Kuka teitä nyt valvoo?

– Aloitetaan ihan alusta, Tipi huokaisi ja istahti vapaalle tuolille pöydän ääreen. – Viitsisisitkös siskokulta käydä hakemassa meille juotavaa, niin päästän tämän seurueen uteliaisuuspuuskastaan? Mä ottaisin yhden Tontun tujauksen. Siihen kylkeen vois mennä vielä yksi Pukin pyssy -shottikin. Kiitti systeri.

Tina nyökkäsi hieman ärsyyntyneenä. Moinen komentaminen ei hänelle veljen suunnalta oikeastaan edes sopinut. Hän ei ollut mikään pahainen kyökkipiika, joka kumartelisi veljeään ja tottelisi kuin Tuhkimo veljensä jokaista oikkua. Nyt oli kuitenkin tarkoitus juhlia, joten hän meditoi itsensä zen-tilaan ja sai vaivoin pidettyä vastustelevat mölyt mahassaan. Hän suuntasi vielä pienesti katkerin ajatuksin askeleensa kohti baaritiskiä ja ajatteli kuin kostoa hautova pikkusieluinen huono häviäjä. – Leijukoon veli nyt hetken valokeilassa katu-uskottavuuttaan kiillottamassa. Tämä jäisi kyllä muistiin ja sopivan tilanteen tullen hän vielä nolaisi Tipin. Kunnolla.

Tiskillä oli pientä ruuhkaa, mutta pian Tina sai tilatut juomat. Hän otti pienen maistiaisen pillillään Porgoritastaan ja totesi sen kelvolliseksi. Sitten hän otti juomatarjottimen ja palasi pöytään kuin ei mitään. Tipi oli jo päässyt tarinoidessaan melkoiseen vauhtiin kuin Lasse Pöysti aikanaan. Tina kuunteli Tipin soljuvaa tarinaa hieman päätään puistellen ja silmiään pyöritellen. Tipin tarina tuntui paranevan joka kertomuksella. Kertomuksen edetessä pöytäseurue päästeli ilmoille erilaisia äännähdyksiä hämmästyksestä, kauhusta, ilosta ja epäuskosta.

– Että sellainen päivä meillä, kuinkas teillä, Tipi päätti lumoavan monologinsa. – Nyt me emme enää mieti tätä, vaan juhlitaan. Sitä vartenhan me tänne tultiin, eiks jehna?

Koko pöytäseurue nyökkäsi myöntävästi, kohotti lasejaan ja toivotteli iloisena toisilleen: Hyvää pikkujoulua! Ja niin teinitonttuosaston illan istujaiset saattoivat toden teolla alkaa.

Luukku 12

Tinan, Tipin ja tonttuystävien iltayö oli sujunut rattoisasti kuin firman pikkujoulut. He olivat laulaa luritelleet vuorotellen karaokessa, joranneet tanssilattialla mitä erilaisimmilla muuveilla, juoneet drinksuja maltillisesti ja juorunneet pienten tonttusydämiensä kyllyydestä. Valomerkin aikaan, siinä puoli kahden korvilla, tontut olivat jo lopen uupuneita. Hyvillä mielin he kuitenkin lähtivät tarpomaan kukin omia kotejaan kohti. Alkumatkan Tina ja Tipi taapersivat Elsan ja Elmerin kanssa pelleillen. Välillä he joutuivat pitelemään mahoistaan, kun nauru yltyi räkätykseksi asti. Tiet erosivat noin puolivälissä matkaa pienten hyvästien jälkeen. Siitä matka jatkui pareittain vastakkaisiin ilman suuntiin.

Tinaa ja Tipiä hieman jännitti millainen vastaanotto kotona olisikaan. Olisivatko vanhemmat tajunneet heidän lähteneen käpälämäkeen kuin varkaat yöhön? Vai olivatko he vain mennet nukkumaan, vailla tiedon muruakaan omien teinitonttujensa puuhasteluista? Tina oli juuri sanomassa jotain karkureiden köyteen liittyvää, kun hän yhtäkkiä pysähtyi niille sijoilleen. Hän nosti käden suunsa eteen pelästyneenä ja tuijotti silmät pälyillen valppaana kohti puiden varjoja.

– Tipi, Tina kuiskasi hiiren hiljaa soundi pelon vääristämänä. – Ihan kuin tuolla olisi liikkunut jokin.

Tipi pysähtyi myös ja alkoi tiirailla kohti Tinan osoittelemaa kuusirivistöä. Ei hän siellä mitään nähnyt, joten hän vain kohautti olkiaan. Hän käski siskonsa olla hömpöttämättä turhanpäiväisyyksiä ja jatkaa matkaansa kiltisti kotia kohti. Tina loi vielä muutaman pelokkaan katseen äsken osoittamaansa suuntaan, mutta jatkoi sitten Tipin vanavedessä kulkuaan pimeällä polulla jokaista rasahdusta lievästi säpsähtäen. Vain taivaalla mollottava täysikuu loi kelmeää valoaan pienten matkalaisten taipaleelle.

He pääsivät etenemään vain muutamia kymmeniä metrejä, kun nyt vuorostaan pysähtyi Tipi. Hän teki sen niin äkisti, että Tina käveli suoraan päin veljensä selkää. Tina ei ehättänyt sanoa mitään, kun Tipi jo kääntyi ja katsoi häntä ilmeellä, josta paistoi käsittämätön hämmennys, ehkäpä jopa pienehkö pelkokin. Tipi nosti hitaasti vapisevan vasemman kätensä ja osoitti heidän edessään pienen mäen päällä kasvavaa kuusta. Tina käänsi katseensa kohti kuusta ja kirkaisi kuin soidinmenoilta yllätetty metso.

Heidän eteensä avautui näky, jota he eivät todellakaan olleet uskoneet koskaan turvallisessa kotimetsässä kohtaavansa. Erään kuusen latvasta roikkui köyden varassa aikamiestonttu, jonka elon liekki ei enää virvatulen lailla hänen silmissään kimmeltänyt.

Luukku 13

Pelästyneet Tina ja Tipi katsoivat toisiaan kuin toisiltaan apua anoen. Ei. Ei taas! Ei tämä voinut enää olla edes totta. Heidän päässään sinkoili ajatuksia kuin aktiivisina liikkuvat hermoimpulssit. Ideoiden pääsisältö oli käskeä heitä viipymättä hälyttämään virkavallan paikalle. Mutta millä? Molempien puhelimet olivat kotona omassa huoneessa turvassa kuin kassakaapissa. Lähimpään asutukseen toki olisi matkaa vain vaivaiset puolisen tonttukilometriä. Matka kyllä taittuisi hetkessä, jos vaan heti lähtisi liikkeelle hippulat vinkuen ja punaviitat hulmuten. Yhteisestä äänettömästä sopimuksesta he vilkaisivat vielä kerran toisiaan ja ampaisivat sitten matkaan.

He ehtivät ottaa vain muutaman juoksuaskeleen mäen suuntaan, kun tontulla koristellun puun takaa alkoi kuulua vaimeaa meteliä: – Muhahahaa, muhahahhaaa. 

Tina ja Tipi pysähtyivät niille sijoilleen, kun piinaava kauhu alkoi vallata mielialaa kuin pahimmassa yöllisessä painajaisessa. Samassa myös heidän takaansa alkoi kuulua lähenevää pirunmoista ryskettä kuin panssarivaunu laivueen saapuessa. Tinan ja Tipin pienet tontun sydämet tikkasivat kuin huippuunsa viritetty Singer. Adrenaliini vyöryi heidän pienissä verisuonissaan aiheuttaen kaikki klassiset taistele tai pakene -oireet.

He eivät ehtineet tehdä mitään, kun heidän takaansa mutkasta esiin syöksyi jotain äärimmäisen raskaasti puuskuttavaa. Harmahtava hirviö teki kuitenkin äkillisen nelikavio jarrutuksen välttyen näin juuri ja juuri teilaamasta Tipiä ja Tinaa kanveesiin kuin keilapalloja.

– Morjensta päivää! Mitä ihmettä te teette keskellä yötä siinä kylmässä seisomassa? Hyvä, etten kaatanut teitä kumoon.

– Oh my god, Tina kiljaisi silmät helpotuksen kyynelistä kiiltäen.

– Ihan Petteri vaan, poro hörähti aavistuksen huvittuneena.

– Tulit kreivin aikaan Petteri, Tina hyppi Petterin edessä tasaloikkaa. – Luojan kiitos! Onko sulla puhelinta matkassa?

– Missäs teidän omat luurinne on, Petteri puhahti coolina. – No kait mä sitten voin tän kerran kapulani teille kaivaa. Mutt' miks?

Tipi oli selvinnyt säikähdyksestään hieman hitaammin kuin sisarensa, mutta antoi nyt tulla kiihtyvällä tenorilla selontekoa kotona olevista puhelimista, karkumatkasta, illan kulusta, puussa kiikkuvasta tontusta, sekä heidät säikäyttäneestä metelistä. Hän jätti kuitenkin uskottavuutensa turvaamiseksi mainitsematta Petterin aiheuttaneen metelin tuottaneen myös hänelle, miltei vääjäämättä tarpeen housujen pyykkäämiseen.

Petteri kuunteli tarinan keskittyneesti ja antoi nyt sanaakaan vastaan pistämättä puhelimen Tinalle. Tyttö otti kapulan vastaan hellästi kuin vastasyntyneen porovauvan. Hän paineli Korvatunturin hätänumeron 123, painoi vihreää tiukukuvaketta ja jäi odottamaan hengitystään pidättäen.

Pian puhelimeen vastasikin hyvin uninen komisario Vehnäletin ääni: - Korvatunturin hätäkeskus.

Hätäkeskus oli hieman liioiteltua. Ei Korvatunturilla oikeasti mitään hätäkeskusta ollut. Yöpäivystyksiä hoitivat 4 vakivirkaista poliisia, joista Fortuna oli tänään suosinut juuri Vehnälettiä. Pollarin tokkuraisuus karisi kuitenkin niille sijoilleen, kun ymmärrys Tina Tonttusen sanoista luikerteli unisen mielen välistä aivojen syövereihin kuin loiseläin.

– Me ollaan jo tulossa, hän vielä henkäisi luuriin. – Pysykää siellä. Älkääkä kautta pukin parran vaan ainakaan koskeko yhtään mihinkään.

Tämän sanottuaan hän sulki linjan ja kiersi pari hysteeristä kierrosta kotinsa olohuoneessa villisti tanssien kuin Wednesday Addams. Sitten hän herätti vällyjen välissä kovaäänisesti kuorsaavan Alejandron päivystystehtäväkaverikseen. Yhdessä kuin siamilaiset kaksoset he rynnäköivät kiireesti matkaan. Ne kurittomat kaksoset olivat jälleen kerran siellä, missä heidän ei todellakaan olisi kuulunut olla…

Luukku 14

Virkavallan odotus pilkkopimeässä metsässä ei ollut kovinkaan mieltä ylentävää. Ilmakin oli kylmä kuin Joulumuorin maakellari. Tinan ja Tipin juhlallinen pukeutuminen ei myöskään lisännyt lämmön tunnetta. Myöskään selvästi hermoilevan Petterin sorkkien kuovinta ja sierainten tuhauttelu ei ainakaan tunnelmaa varsinaisesti keventäneet.

– Jospa mä jo tästä…Petteri pyöritteli silmiään teatraalisesti hyviä tekosyitä samalla kelaillen. – Treeni putki ja kaikkee…

– No et todellakaan mene mihinkään, Tipi äyskähti pakoon pyrkivälle porolle. – Mietipä ite, miltä näyttäisit pollareiden silmissä, jos pakenisit paikalta kuin pahainen syyllinen? Kukas sitten lahjat veisi aattona lapsille ja lapsenmielisille? Mitähän pukkikin tuumais, jos luikkisit matkoihis kuin säikähtänyt sisilisko? Jättäisit häntäsi vain hangelle, siihen heti hätä papanoittesi viereen…

Kaistapäistä keskustelua ei tarvinnut enempää jatkaa. Samalla hetkellä mahtipontinen jyrinä alkoi lähetä kolmikkoa. Polun mutkasta kurvasi esiin moottorikelkan valot kirkkaina kuin kuun silta. Komisario Vehnäletti ja konstaapeli Alejandro olivat saapuneet. He ottivat välittömästi ohjat käsiinsä kuin joulupukki omansa aattotaipaleelle lähtiessään.

Melko pian heidän jälkeensä paikalle saapuneet muut tehostejoukot eristivät alueen. Tina tiiraili taukoamatta poliisien esimerkillistä toimintaa. Hän hätkähti hieman nähdessään läheisen puun takaa vilahtavan jotakin violettia. Hän tökkäsi Tipiä kylkeen ja osoitti vaivihkaa hänelle suunnan, jonne tämän tulisi katsoa. Tipi ei kuitenkaan nähnyt mitään kuusikkoa kummempaa. Hän vain pyöritteli päätään kuin hyrrä. Hän lähetti ajatuksen sisarelleen tämän mielikuvituksen heittävän väsymyksestä kupperiskeikkaa. Tina kohautti olkapäitään ja pisti näkemänsä välkkyvien sinisten valojen piikkiin.

Petterin mielentilassa ei puolestaan ollut mitään seesteistä. Hän tepasteli hermostuneena ympäriinsä kuin hamsteri juoksupyörässä. Hän vaati oikeuksia itselleen jatkaa matkaa ja toisteli mantramaisesti olevansa tähän täysin syytön aina niin kauan kuin toisin todistettaisiin. Hän jopa uhkaili joulupukin rekiretken aattoiltana myöhästyvän, jos valtakunnan ykkösporo ei nyt tällä siunaaman sekunnilla, välittömästi ja heti pääsisi jatkamaan treenejään loppuun. Pian Vehnäletti hermostuikin valtakunnan poron vinkumiseen ja vonkumiseen. Komisario passitti tämän matkoihinsa pilaamasta enempää kalman jo muutenkin kolkoksi muodostanutta tunnelmaa.

Vehnäletti oli juuri aloittamassa Tinalle ja Tipille mielessään laatimaansa kysymyskollaasia, kun keski-ikäinen partiopoliisi keskeytti hänen aikeensa karjaisemalla mäen rinteeltä yhtään ajattelematta sanojaa:

– Hei komisario! Tää Antti-vainaa on se Londonin semimukava baarimikko!

Tinan ja Tipin silmät rävähtivät hetkessä apposelleen. Mitä hittoa? Miten Baarimikko oli muka tänne jo ennättänyt? He itsehän lähtivät jo puolituntia ennen baarin sulkeutumista. Vehnäletti puolestaan kiehui sisäisesti raivosta kuin elävältä keitettävä rapu. Hän vannoi itselleen pistävänsä tuon suupaltin partiopoliisin vielä aamunkajossa tilille harkitsemattomista lohkaisuistaan. Siviilien läsnä ollessa ei tuollaista tietoa saisi missään tilanteessa jakaa, puhumattakaan sanamuodoista. Voi herran pieksut rouvan jalassa, Vehnäletin päässä raksutti.

Sanat oli kuitenkin jo sanottu. Kurjuuden maksimointi oli nyt vain minimoitava. Hän käänsi selkänsä Tinalle ja Tipille luoden mörtsin katseen partiopoliisiin, joka ei vieläkään tajunnut tehneensä mitään väärää. Katsoi vain oudoksuen takaisin, kohautti olkiaan ja käännähti sitten jatkamaan omaa työtään tutkinnan mysteerisissä kuvioissa.

Sen sijaan Vehnälehti lauhdutti ilmeensä peruslukemille ennen kuin kääntyi takaisin teinitonttuja päin. 

– Tekisi mieli pidättää teidät kaksi, Vehnälehden äänessä värähti epävakaus. – Teidän tonttuopistoltanne paluun jälkeen tämä on jo toinen kroppa, jonka välittömässä läheisyydessä myös juuri te olette toistamiseen ensimmäisenä. Onko teillä mitään sanottavaa puolustukseksenne?

Luukku 15

Vastaanotto Tonttusten kotitalolla oli hyytävä kuin karmivimmissakin halloween juhlissa. Rikospaikalla suoritetun kuulemisen jälkeen komisario Vehnäletti oli henkilökohtaisesti taluttanut Tinan ja Tipin niskavilloista kotiin. Molempien tonttujen päät olivat roikkuneet rinnuksilla kuin takaraivoille olisi asetettu valurautaiset puurokattilat.

Vehnäletti ei antanut Tinalle ja Tipille lainkaan siimaa. Hän ei sallinut lasten edes availla ulko-ovea omilla avaimillaan. Vehnäletti vain tylysti nosti etusormensa pirikellon painikkeelle ja painoi sormellaan pienten tonttujen kiivaasta vastustuksesta huolimatta nappulaa. Kommervenkkisen ovikellon repertuaarista joululauluon sijaan kajahti tällä erää kuin kettuiluna: "Kädet ylös! Olette pidätetty, kaikkea mitä tästä lähtien sanotte, voidaan käyttää todisteena teitä vastaan. Kuka roistojen kauhu on, G-mies rohkee ja peloton? Kuka kaverien on kolmekahdeksisikon? Jee jee Jerry Cotton. Kuka ajaa punaisella jaguaarilla…"

Luonnollisestikaan isä ja äiti Tonttunen ei ollut millään tasolla olleet tietoisia Tinan ja Tipin yöllisistä edesottamuksista, vaan olivat lähellä saada slaagin Jerry Cotton kipaleen syöstessään soundinsa makuuhuoneeseen kuin tuhannen tuomion pasuuna. Vanhemmat nousivat vuoteesta salamana ja ryntäsivät ovelle rintamuksistaan kiinni pidellen ja toisiaan edestään pois tyrkkien.

Nähtyään lapset Vehnäletin tiukassa otteessa isä Tonttusen naama ensin vääristyi. Sitten vaihtoi väriä hidastetusti punaiseksi ja lopulta korvista nousi mustan sakea savupilvi samalla, kun tonttuhattu nousi pystysuorasti ilmaan, jääden leijailemaan savupilven keskelle. Sen jälkeen vähintäänkin kilometrin säteellä jokaisen elollisen olennon tärykalvot olivat melko lähellä pysyvän kuulovaurion riskiä. Isä Tonttusen karjunta olisi helposti vetänyt vertoja maailman kovaäänisimmällekin leijonalle. Hän karjui suunsa puhtaaksi lapsien petollisuudesta, luottamuksen rikkoutumisesta, loppuelämän arestista, sekä sellaisesta vanhemmille tuotetusta häpeästä, jollaista ei koko Korvatunturilla ollut koskaan, ei ikuna, ei sitten kertakaikkisen kuuna kullan valkeanakaan koettu.

Aikansa karjuttuaan ja muiden pidellessään käsiä korvien suojinaan, isä lopetti aivan yllättäen. Huutokonsertto oli kuitenkin alkaa uudelleen, kun Vehnäletti kysyi halusikohan tonttuvanhemmat kenties kuulla, mitä oli tapahtunut. Ei ollut aivan jokapäiväistä lapsia näin poliisisaattueessa kotiin asti kyyditä kuin pahemmankin luokan koltiaisia. Äiti sai juuri ja juuri tilanteen rauhoitettua ennen uutta katastrofia potkaisemalla isää kipeästi reisihermoon polvellaan. Tämä ele lamaannutti isä Tonttusen toviksi ja hän älysi kutsua komisario Vehnäletin sisään. Lapsiaan hän kuitenkin edelleen mulkoili suuttumuksen säkenöinnin punoittavan silmäkulmissaan kuin itse vihtahousulla.

Luukku 16

Muutaman huonosti nukutun tunnin jälkeen komisario Vehnäletti oli asettautunut työhuoneessaan tuolille, jalat mukavasti pöydälle nostettuina. Joku ulkopuolinen olisi voinut luulla hänen jopa nukkuvan, mutta ehei. Vehnäletti oli vankasti hereillä kuin Väyrysen Paavo presidenttipelistä kuultuaan. Tosiasiassa Vehnäletti oli vain vaipunut lähes transsiin pohtiessaan juuri tekemiään puhelinsoittojaan.

Ensin komisario oli soittanut luotto-oraakkelilleen Esmeraldalle, joka olikin heti vastattuaan kertonut odottaneensa puhelimessa olevan juuri Vehnäletin. Puhelun mystisyyttä oli lisännyt se, ettei Vehnäletti ollut sanonut koko keskustelun aikana yhtään mitään. Hän oli vain kuunnellut sujuvasti, kun Esmeralda oli antanut tulla lennosta Vehnäletin avioliiton kukoistavan kuin joulutähti viljelmät ja Alejandron olevan edelleen umpirakastunut kuin Amorin nuolesta saanut nuori pojankloppi. Sen jälkeen puhelu oli muuttunut vielä entistäkin oudommaksi. Esmeralda oli lausunut vain seuraavat sanaset: "Etsi sieltä missä on tukka violetti tai lila. On kolmenkoplalla yhteys syvä. Mutta huomaa! Lienee neljäntenä tyypillinen mustakaapukin vaanimassa jossakin kykkii." Heti tämän sanottuaan Esmeralda oli sulkenut linjan.

Vehnäletti oli aivan varma Esmeraldan tarkoittaneen violetilla tukalla Larssonia ja kolmen koplalla hänen liittolaisiaan Metkua ja Ketkua. Mutta mikä neljäs? Mikä mustakaapu? Oliko ennustajaeukko seonnut lopullisesti? Vai olisiko oraakkeli voinut tarkoittaa sekavalla sopotuksellaan kenties hammaslääkäri Magaroffin. Niine mietteineen komisario oli tarttunut uudelleen puhelimeensa kuin Tarzan liaaniin. Ensitöikseen hän oli soittanut Hämeenlinnan vankilaan. Linjoilta oli kuulunut pieni klonksaus ja pian puhelimeen oli vastannut vetelä ääninen ja nenäänsä honottava nuorimies.

– Soititte kotomaan vankeinhoitolaitoksen palvelupisteeseen. Emme tiedä mitään. Emmekä tunnusta mitään. Onko pakko auttaa?

Vastauksen kuultuaan Vehnäletti oli hetkeksi ottanut luurin korvaltaan ja katsonut sitä oudoksuen. Ilmeisesti kulukuuri oli iskenyt myös vankiloihin. Nykypäivän toimintojen keskittämisenä tiettyihin yksikköihin oli jopa hieman naurettavakin trendi. Nopeasti hän oli kuitenkin saanut toimintakykynsä takaisin ja tiedustellut linjoilta kelmikolmikon sijaintia. Nuorimies oli laahaten vastannut kolmikon olevan Hämeenlinnan ylimmäntason vartioidulla osastolla lukkojen takana yhtä varmasti kuin hän oli vaihtanut sukkansa illalla heti suihkussa käytyään. Vehnäletti oli kiittänyt tiedosta ja päättänyt puhelun.

Seuraavaksi hän oli soittanut Hämeenlinnan naisvankilan puolelle tiedustellakseen hammaslääkäri Magaroffin olinpaikkaa. Jälleen linjoilta oli kuulunut pieni klonksahdus ja sama nasaalinen vetelä ääni oli toistanut aiemman:

– Soititte kotomaan vankeinhoitolaitoksen palvelupisteeseen. Emme tiedä mitään. Emmekä tunnusta mitään. Onko pakko auttaa?

Vehnäletti tuhahti ja esitti nyt erittäin tylysti kysymyksen Magaroffin sijainnista. Myös nuorimies sai tarpeekseen jatkuvasta Vehnäletin soittelusta ja yhdisti kyselemättä puhelun suoraan naisvankien osastolle. Kuin ihmeen kaupalla puhelimeen vastasi Magaroff itse. Hän kertoi tekevänsä hammaslääkintäkeikkaa lusimisensa ohessa. Omien sanojensa mukaan hän oli muuttunut takaisin kunnialliseksi kansalaiseksi törttöiltyään pahasti edellisen joulun alla mustasukkaisuusdraaman päähenkilönä. Hän vannoi pyhästi edesmenneen mummonsa hautapaasin nimeen, ettei tiennyt mitään koko Korvatunturin seudusta, puhumattakaan jostain luuseri kolmikosta. Sitten hän toivotti asiallisesti hyvää joulunaikaa ja läväytti luurin Vehnäletin korvaan. Vehnäletin korvassa soi tiukukonsertto vielä kotvan kuluttuakin.

Puheluista ei ollut ollut mitään hyötyä. Orastava ahdistus iski Vehnäletin läpi kuin Norovirus. Hänen olisi välittömästi ryhdyttävä radikaaleimpiin toimenpiteisiin, ennen kuin seuraava vainaa tanssahtelisi eteen kentiespä jälleen Tina ja Tipi Tonttusen nenien edestä.

– Hakekaa välittömästi isä Tonttunen kuulusteltavaksi, Vehnäletti karjaisi. - Jos laittaa kampoihin, niin laittakaa käsiraudat. Leipokaa! Ei, kun siis toimikaa! Vehnäletiltä pääsi ensin varkain suoraan Anne Kukkohovilta anastettu koko kansalle erinäisiä tunnekuohuja aiheuttava repliikki.

Luukku 17

Momentin tai ehkäpä noin kahden kuluttua Isä Tonttunen saapui poliisisaattueessa poliisikamarin aulaan kiilattuna kahden karpaasipoliisin käsipuoleen kuin sardiinisäilykepurkkiin. Poliisikamarin aulassa oli vain hyppysellinen oikeuksiaan odottavia punanuttuja ja aulan infopisteen hepsankeikka olivat kukin keskittyneet omaan napaansa kuin Donald Trump. Komisario Vehnäletin huoneesta, suljetun oven takaa, kantautui hyvin eriskummallisia äännähdyksiä. Öh, hymh, plääh, arwg ja räyh. Isä Tonttunen katsoi kummastuneena poliisilaitoksen henkilökunnan reaktioita, mutta kukaan vakiokalustosta ei ääniin reagoinut millään muotoa. He vain tekivät omia töitään kuin ei mitään.

Partiopoliisit nyökkäsivät komisario Vehnäletin huoneen suuntaan ja kehottivat isä Tonttusta suorimaan loppumatkansa omatoimisesti perille saakka. Isä vilkaisi hämmästyneenä saattajiaan, mutta marssi sitten rytmikkäästi kuin tahdistin kohti Vehnäletin työhuonetta. Mylvintä voimistui entisestään. Mitä lähemmäs ovea isä Tonttunen saapui, sen jurommalta teksti kuulosti. Aivan kuin vauhkoontunut porotokka olisi hyökännyt komisarion työhuoneeseen. Isä Tonttunen empi joulunpunaisen sekunnin, mutta koputti sitten oveen nopean rytmihäiriösarjan ja avasi oven sen kummemmin vastausta odottamatta.

Näky yllätti isä Tonttusen täysin. Komisario Vehnäletti oli tallannut kokolattiamattoonsa valtavan kaviouran. Koppalakki oli lennähtänyt päästä hyllylle. Suoraan Urho Kaleva Kekkosen muotokuvapatsaan päähän. Vehnäletti näytti repivän kaksin käsin hiuksiaan kuin henkensä kaupalla. Myös hänen suustaan pääsi ilmoille edellistäkin kummempia äännähdyksiä, jotka olivat nyt kuitenkin muuttuneet jo hieman perinteikkäämmäksi kirosanojen sarjatuleksi.

Huomattuaan isä Tonttusen kysyvän katseen Vehnäletti teki niin ääntäkin nopeamman liikesarjan. Edes isä Tonttunen ei pystynyt jälkeenpäin tarinoimaan, oliko alkuperäinen havainto edestakaisin seilaavasta pollarista tosi asia vai oliko oikeampi nyt eteen ilmaantunut näky seesteisyyttä ja järjestystä huokuvasta järjestyksenvalvojasta. Komisario Vehnäletti istui asennossa, hiukset ojennuksessa, lakki päässään ja maton urapolku tasoittuneena. Hän myös hymyillen leveästi kuin juuri tikkarin saanut tonttutyttö äskettäin huoneeseen sisään astuneelle isä Tonttuselle.

– Hyvä, kun pääsit tulemaan, Vehnäletti vielä heläytti kauniilla asiakaspalveluäänellään. – Käy toki peremmälle ja istu ole hyvä.

Isä Tonttunen teki vielä pienen silmäyksen huoneen läpi yrittäen ymmärtää äskeisen. Mitään viitteitä sekasortoon ei enää näkynyt. Hän pudisti epäuskoisena päätään ja istuutui tuolille. Korvatunturilla todellakin kaikki tuntui olevan mahdollista. Hän päätti unohtaa koko jutun ja siirtyä tärkeämpiin aiheisiin. 

– Tässähän minä nyt olen. Taidanpa arvata mistä on kysymys.

Vehnäletti nyökkäsi ja painoi punaista nappia tiikkisen työpöytänsä kulmalla. Samassa huoneen seinien ja oven eteen liikkui upouudet äänieristetyt seinät. Huone eristäytyi muutamassa hetkessä koko ympäröivästä maailmasta. Sinnehän ystäväkaksikkomme sitten jäikin sulassa sovussa supattamaan ja sipittämään jotain ilmeisesti hyvinkin salakähmäistä. Kukaan muu ei voinut edes edistyneimmällä vakoiluteknologialla kuulla heidän keskusteluaan.

Luukku 18

Illansuussa Tina ja Tipi Tonttunen istuivat kumpikin omilla tietokoneillaan chattailemassa kavereidensa kanssa, kuten myös ihmisnuorisollakin oli tapana. Aamuyön ripitys isä ja äiti Tonttuselta oli ollut niin massiivista, ettei kumpaisenkaan mieleen ollut hiipinyt minkään moinen vastaan pullikointi tai anarkistitempaus auktoriteettejaan kohtaan. Isä oli ollut hirmuna kuin jahdattu Tyrannosaurus Rex. Hän oli ladellut sellaisen määrän rangaistuksia, aresteja ja kieltoja, ettei Tina ja Tipi olleet osanneet sanoa yhtikäs mitään. Ei sitten kertakaikkisesti yhtikäs mitään. He olivat vain nyökytelleet ja myötäilleet kaikkeen mitä isällä oli vihan puuskassaan ollut sanottavanaan. Lopputulemaksi oli ilmaantunut se, ettei teinikaksikko saisi poistua Tonttusten talosta mihinkään koko joululomansa aikana. Kaikki kommunikointi ulkomaailmaan oli lepositeiden uhalla kielletty. Lisäksi heidän olisi luriteltava joululauluja duossa kolme tuntia vuorokaudessa synninpäästön aikaan saamiseksi. Tämä tapa oli ilmeisesti peritty katolilaisten Ave Maria -loitsusta.

Aamulla tunnelma oli talossa edelleen ollut jäätävä kuin Jäämereltä puhaltava pohjoistuuli. Puheen mukana kulkeva ilma oli suorastaan huurtunut henkisestä viileydestä Tonttusten aamupalapöydässä. Kesken syönnin isä Tonttunen olikin sitten haettu poliisipartion voimin komisario Vehnäletin kuulusteltavaksi. Poliisien tulo oli aiheuttanut pientä paniikin poikasta sekä äidissä että lapsissa. Isä Tonttunen oli kuitenkin suhtautunut asiaan coolisti kuin joulupukin luottoporo unelmissaan. Hän oli ojentanut kättään kuin natsitervehdykseen ja tehnyt rauhoittelevan eleen niskajäykkänä kuin rautakanki. Hän oli myös lohduttanut perhettään sanoen asian varmasti selviävän pian. Huoleen ei olisi aihetta. Hän tulisi pian takaisin kotiin kertomaan mistä tässä kaikessa mahtoi olla kysymys. Perään hän oli vielä kuitenkin lisännyt tuiman katseen Tinaan ja Tipiin ja käskyttänyt heidät saman tien, siltä seisomalta, lurittelemaan joululaulu rangaistustaan mukisematta.

Isän poissa ollessa Tina ja Tipi olivatkin laulaa luikauttaneet jouluisia sävelmiä kolmisen tuntia, suloisesti kuin Diandra joulukonsertissaan. Saadakseen muuta ajateltavaa myös äiti Tonttunen oli yhtynyt joksikin aikaa laulukuoroon. Aikansa jodlattuaan hän oli kuitenkin lähtenyt jatkamaan hyvin alkanutta joululaatikoiden paisto puuhaansa ja jättänyt teinitontut jatkamaan rangaistustaan keskenään.

Huoli isästä oli ollut koko perheellä syvä, mutta osoittautunut varsin pian turhaksi. Isä oli saapastellut kotiin hyvillä mielin henkseleitään paukutellen kuin voittaneen poron isäntä porojen kuninkuusraveissa. Kysyttäessä käynnistä hän oli vain tuhahtanut komisario Vehnäletin halunneen keskustella edellisen illan tapahtumista. Muutoin käynnin yksityiskohdista isä vaikeni kuin muuri lukuisista uteluista lainkaan välittämättä. Ilmeisesti käynti oli kuitenkin lepytellyt isää sen verran, että hän oli äidin kanssa tovin juteltuaan tullut kertomaan Tinalle ja Tipille rangaistusten lievityksestä. Kotoa ei edelleenkään saanut poistua, mutta nettiyhteys ja puhelimet oli palautettu. Teinit eivät olleet uskoa korviaan, mutta olivat ilosta huokaillen sännänneet koneidensa ääreen.

Niinpä iltapäivä olikin Tinalla ja Tipillä kulunut chattaillen eilisistä bileistä kavereiden kanssa. Tinan ja Tipin kohtalon oikkua oli kauhisteltu ja rangaistusta surkuteltu kuin Haminaan päätyneen mursun kohtaloa. Tina ja Tipi olivat vain todenneet yksissä tuumin, että tähän ei säälit, kauhut tai surkuttelut auttaisi. Heidän oli otettava vastuu teoistaan ja kärsittävä rangaistuksensa päät pystyssä. Tuota pikaa teinien jutustelut olivatkin vaihtuneet eilisen illan muisteloihin ja kevyeen pikku piikittelyyn, kuten teiniväellä oli tapana toisiaan kiusoitella. Kohta jo jaettiin otoksia edelliseltä illalta toisten nähtäviksi. Kun jako vuorossa olivat Elmerin kuvat, Tina äkkiä hihkaisi kimakasti kuulokeluureihinsa.

– STOP! Pysäytä tuohon. Nuo baarimikot! Ne ovat ihan saman näköiset kuin Ketku ja Metku!!! Vain silmälasit puuttuu tuolta toiseltakin.

Luukku 19

Samaan aikaan alakerrassa äiti nosteli viimeisiä porkkana- ja perunalaatikoita uunista jäähtymään iloisesti vihellellen. Isä Tonttunen kiehnäsi äidin ympärillä kuin kissa pistoksissa ja puristeli vaimoaan välillä takapuolesta ja välillä yritti ujuttaa kättään kohti rouvan rintamuksiakin. Sitä isän ei olisi pitänyt tehdä. Hän sai mojovan litsarin patakintaasta ja perään ripityksen perheenpään aivokapasiteetin selvästi olevan kuin rippikouluikäisellä.

Ennen suurempia selkkauksia kommervenkkinen ovikello päästi ilmoille jälleen jouluttoman Apulannan rallin: "Hei hei mitä kuuluu? Sä kysyt, ett kaikki on ok, mut hyvä sun on puhuu, kun sä et tiedä miltä musta tuntuu." Isä Tonttunen mutisi kääntävänsä kohta tuolta vinoon vinksahtaneelta härveliltä johdot solmuun. Äiti ei jaksanut moisesta välittää ja riensi avaamaan ovea. Myös Tina ja Tipi olivat juosseet alakertaan kertoakseen äskeisestä kuvahavainnostaan, mutta pysähtyivät nyt portaisiin kauhusta kangistuneina kuin pakkasella jäätynyt poron pissa.

Ovella seisoi hyvin epätoivottuja vieraita. Ensimmäisenä seisoi violettipäinen Larsson osoittaen äiti Tonttusen rintaa hervottoman kokoisella tuliaseella. Taustalla hääräsivät omien paukkurautojensa kanssa, ketkäpä muutkaan kuin, parivaljakkomme Metku ja Ketku ilmielävinä. Pyssyt heiluivat hieman epävakaasti, mutta lukittautuivat sitten varsinaisiin maalitauluihinsa eli Tinaan ja Tipiin.

– MUHA...Ettekös kutsu meitä sisään, Larssonin nariseva ääni täytti eteisen. – Ja pappa tonttu tulee myös sieltä kyökistä reippaasti vaan lähemmäksi. Mennäänpä kaikki istumaan tuonne olohuoneeseen.

Reikärautojaan heilutellen kuin Daltonin veljekset lännenmaalla, kelmikolmikko marssitti Tonttusten perheen olohuoneeseen ja istutti aloilleen. Metku otti juuttisäkin ja keräsi siihen jokaisen Tonttusen puhelimen. Sen jälkeen kelmit tenttasivat, missä perheen muut teknologiset vempaimet lymyilivät. Vastauksen viipyillessä tonttujen kitarisojen takana, ei Ketkulle jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin lähteä nuuskimaan taloa estääkseen kaikenlaisen viestiliikenteen talosta sen ulkopuolelle.

Kelmit olivat odottaneet illan hämärtymistä ja varmistaneet, ettei kukaan nähnyt heidän hiippailevan Tonttusten talon liepeillä kuin riiuureissulla oleva nuori isäntä piian aitalla. Nyt Tonttusten perhe oli heidän armoillaan. Tämä oli ollut suorastaan lapsellisen helppoa. Typerä tonttuperhe ei ollut mitenkään osannut varautua heidän mukavaan yllätysvierailuunsa. Tai no, kaiken kaikkiaan viimeisimpiin vieraisiinsa ikinä. Sen hoksanneena Larsson päästi ilmoille ison tyylilleen uskollisen röhönaurun: MUHAHAHHAAA!

– Sinä se et sitten ole vankilassa ainakaan viisastunut, Tipi supisi äänellä, jonka juuri ja juuri saattoi olla kuulematta. – Violetti takkutukka, pyh. Das Idioottis!

– Mitä sinä sanoit, Larsson karjaisi narahtaen ja käänsi läpitunkevan katseensa ja aseensa kohti Tipiä. – Sanoppa sinä tontun rääpäle, että kenet me teilaamme eka? Aloitetaanko sinusta? Vai olisiko kenties äidin mukavampi katsoa, miten isukkia rei´itetään reikäjuustoiksi?

Tina puristi Tipin kättä kauhuissaan ja viestitti tälle ääneti käskyn pistää suuta soukemmalle. Jos vielä olisi edes jokin keino pelastua tästä melko moisesta pinteestä. Äiti Tonttunen ei enää voinut itselleen mitään. Hän purskahti sydäntä raastavaan itkuun. Pienet tontun hartiat vain hytkyivät. Nyyhkytyksen lomasta hän sai vaivoin nikotellen pyydettyä, ettei heille tehtäisi mitään pahaa. Luonnollisestikaan Larsoniin tällaiset anelut eivät uponneet. Hän hän teki kehnohkoa voitontanssia ympäri olohuonetta.

– Kai voin nyt edes vettä käydä hakemassa, Isä Tonttunen kysäisi ja raapi samalla korvan taustaansa. – Ja eikö nyt viimeiset toivomukset sentään olisi kohtuullista toteuttaa.

Itseriittoisuuden paalupaikalle kiivenneelle Larssonille vedenhaku oli vain huvittavaa evätä janoisilta tontuilta. Pinnallisuuden perikuvana hänen roistonaivonsa kehittivät ideaa, jossa viimeisen toiveen toteutus voisi kiillottaa sulkaa hänen kelmihatussaan ansaitusti. Ensin löysää ja sitten bye bye Tonttuset. MUHAHAHAA!

Luukku 20

Samoihin aikoihin toisaalla Korvamummon Kahvilakonditoria oli avannut ovensa jälleen maksaville asiakkailleen. Koko pikkukylää ravistanut murhenäytelmä oli pitänyt puodin ovet säpissä parisen päivää. Nyt kuitenkin koko joukko Korvatunturin kermaa olivat jälleen vallanneet pienen, mutta sitäkin kodikkaamman kahvilan kantapöydät. Puheensorinaa riitti kuin presidenttien vaalipaneelissa. Myös komisario Vehnäletti ja konstaapeli Alejandro olivat saapuneet paikalle päivittäiselle donitsi ja sumppi tauolleen.

Alejandro oli juuri haukkamassa mehevästä suklaisesta unelmastaan ja Vehnäletti pyyhki viimeisiä sokerimuruja suupielistään, kun pieni purppurakuutio alkoi suoltaa tekstiä Vehnäletin virkapuvun taskusta. Poliisikaksikko katsahti toisiaan ihmeissään, mutta ymmärsivät sitten ottaa ämyrin pöydälle. He jäivät silmät tapillaan ja korvat höröllään kuuntelemaan masiinasta kuuluvaa puheenpartta. Ikävä kyllä huomaamaton laite ei aivan ollut. Koko kahvilan populaatio tuijotti nyt hievahtamatta tuota samaa omituisesti särisevää ja puhetta tuottavaa kapinetta.

– Vai vielä viimeisiä toiveita, nariseva ääni käkätti pöydältä särähdysten saattelemana. – Ja mitähän herrasväellä oli mielessään?

– Sauna, möreä ääni töräytti empimättä. – Korvajärven rannalla on vuokrattava saunamökki. Meillä oli sinne tälle illalle varaus ja haluaisimme käyttää sen, jos se kerran jää meidän viimeisemmäksi kerraksemme löylyä lyödä.

– Nyt mentiin, Vehnäletti komensi ja nappasi kuution pöydältä tipauttaen tohinassa, onneksi jo tyhjäksi ehtineen, kahvikuppinsa lattialle. Samalla hän veti Alejandroa hihasta mukaansa kuin eläinrääkkäykseen syyllistyvä koiranomistaja. Mies totteli vastaan panematta ja suori siippansa vanavedessä kohti ulko-ovea. Kahvilan asiakaskunta jäi tuijottamaan heidän peräänsä kuin Presidentti Bidenin valtiovierailun saattuetta, mutta pian he jatkoivat kahvitteluhetkeään lainkaan tätä omalaatuista episodia enää muistamatta.

Kaiuttimesta ei hetkeen kuulunut mitään. Vehnäletille jäi aikaa pohtia tilanteen vakavuutta. Korvatunturin poliisilaitos oli tilannut salaisen viestintäjärjestelmän digitaaliselta tonttuosastolta, jonka projektinvetäjänä toimi isä Tonttunen. Tämä isä Tonttusen kehittämä huipputeknologialla varustettu kommunikointivempain näyttikin nyt päässeen tositoimiin heti prototyyppisopimuksen allekirjoituksen jälkeen. Erikoiseksi laitteen teki se, että sen kuulijan piti sanoa heti: "Nyt mentiin!" jonka jälkeen kaikki, jotka olivat yli puolen tonttumetrin päässä masiinasta unohtivat viiveettä, mitä olivat mahdollisesti masiinasta kuulleet. Vehnäletti oli innoissaan. Hänen aivonystyränsä hiersivät toisiaan sammalla, kun hän viipotti kohti poliisilaitosta. Millainen luojanlykky olikaan ollut pyytää isä Tonttunen pakeille juuri tänään. Nyt Tonttuset olivat pulassa ja tämä aparaatti saattaisi pelastaa koko perheen hengen. Sangen nerokasta! Narisevasta äänestä ei voinut erehtyä. Se kuului totisesti gangsteri Larsonille. Sen pidemmälle hän ei ajatuksissaan ehtinyt, kun kaiutin alkoi taas suoltaa karua tarinaansa.

– Vai vielä saunaan, Larsson venytti tarkoituksella lausettaan. – No mikäpä jottei. Jos haluatte manan majoille puhtaina, niin suotakoon se teille.

– Jos me sitten haemme meille pyyhkeet, Tipi näytti keskisormea huomaamattomasti Larssonille puhuessaan. – Ja sauna juomat kanssa. Otetaan teillekin parit Coronat.

– Hyvä yritys nassikka, Metku kihersi ja sohi ilmaa jälleen pyssyällään.

– Niin just, Ketku komppasi kuin Pulla Pilliä. – Minä haen ne juomiset ja pyyhkeitä ette tarvitse. Taidatte kuivua hieman tulisemmissa oloissa muutenkin.

Sen jälkeen masiina vaikeni. Prototyypissä oli vielä selvästi pientä hiomisen tarvetta.

Poliisit saapuivat kamarille ja alkoivat nyt keräämään ennalta valmiiksi mietittyjä väijytystarvikkeitaan kasaan. He tekivät myös suurhälytyksen tonttujen karhuryhmälle, joka toivottavasti olisi paikalla viimeistään piiritystilanteen käynnistyessä. Jos jotain hyvää tilanteessa olikaan, niin ainakin he nyt tiesivät, ketkä heillä olisi vastassaan ja minne Tonttusen tovereita oltiin viemässä. Nyt oli jo kiire!

Luukku 21

Panttivankien matka Korvajärven rantasaunalle oli sujunut jokseenkin kommelluksitta. Asiaa saattoi auttaa hieman holtittomasti paukkurautojensa kanssa sekä letkan etu- että takanenässä kulkeneet Metku ja Ketku. Tina ja Tipi olivat miettineet koko matkan kuumeisesti kaksostonttu telepatiallaan pakosuunnitelmia ja keinoja, joilla tästä tukalaakin tukalammasta tilanteesta päästäisiin väljemmille vesille. Ideoita kyllä sinkoili puolin ja toisin, mutta ne kaatuivat omaan mahdottomuuteensa kuin Sote-uudistuksen kulukuurit.

Tinan ja Tipin mielessä jylläsi myös ihmetys siitä, miksi isä Tonttunen otti asian niin lunkisti. Hän vain käveli kädet taskussa vihellellen leppoisasti. Äidin itkuinen ahdistus oli muuttunut vihaksi ja hänen huuliensa välistä sinkoili nuolen lailla kelmikolmikon älykkyyttä alentavia teräviä kommentteja. Kelmit vain nauroivat äidin mollauksille, joka puolestaan sapetti äitiä entistä enemmän.

Saavuttuaan saunamökille, jossa kiukaan lämmityksestä oli huolehtinut tilanvuokraaja, kelmikolmikko passitti koko Tonttusten perheen suorinta tietä saunaan. Kyllähän tontutkin normaalioloissa vaatteet saunomisen ajaksi riisuivat, mutta nyt ei Larssonin mielestä sellaisesta oltu sovittu. Tontut pakotettiin aseella uhaten ylimmälle lauteelle. Varmuuden vuoksi Metku ja Ketku heittivät vielä pari saavillista vettä kiukaalle, ennen kuin luikkivat saunatuvan puolelle polttavaakin tulisempaa vesihöyryä pakoon.

Larsson komensi Metkun ja Kitkun pönkkäämään saunan oven jollain, ettei Tonttuset pääsisi luikertelemaan vapauteen. Kelmikaksikko teki työtä käskettyä. He hakivat mökkeröisen takaa kakkosnelosen pätkän ja tukkivat oven. Sen jälkeen he kaivoivat kassista oluet itselleen, istahtivat sohvalle ja alkoivat pelata korttia aikansa kuluksi. Larsson saapasteli mökistä ulos, mitä liene uusia koiruuksia jälleen juonimaan.

Tonttusten olo kävi saunan puolella yhä tukalammaksi. Ikkunoita ei saunan puolella ollut ja ainoa ilmanvaihtokanava oli pieni valkoinen räppänä katon rajassa. Aivan toimettomaksi he eivät kuitenkaan jääneet. Ensimmäisenä he alkoivat stripata vaatteita päältään ja kastelivat järvestä tuodulla jääkylmällä vedellä pyyhkeitä. Niiden avulla he vilvoittelivat itseään ahdistavaa kuumuutta vastaan. He myös siirtyivät pois lauteilta ja menivät mahdollisimman lähelle lattiaa, jossa kuumuus oli hieman lievempää kuin lauteilla.

Tina ja Tipi olivat varmoja, että isä Tonttunen oli menettänyt järkensä. Tämä vaan toimi robottimaisesti, eikä vastannut yhteenkään hänelle esitettyyn kysymykseen. Myös äiti Tonttunen alkoi hermostua isän luumuiluun ja antoi tulla parikin valittua sanaa perheenpään luovuttamisesta ja perheensä hylkäämisestä. Isä vain loi äitiin "älä nyt jaksa mamma papattaa" -katseen, ja hymyili kuin pöljä poromies.

– Jos vaan hajotettaisiin tuo ovi, Tina ehdotti kuumuuden kasvaessa ja oljenkorsien käydessä yhä vähäisimmiksi. – Tai lahjottaisiin Metku ja Ketku. Ei kai ne niin paatuneita ole kuin Larsson?

– Ei onnaa, Tipi torppasi sisarensa suunnitelman tekeleet. – Ne selvästi pönkkäsi tuon ovenkin jollain.

– On se nyt kumma, äiti Tonttunen puuttui puheeseen osoittaen jyrähtävällä volyymilla sanat suoraan isälle. – NYT ISÄ TONTTUNEN! Sinä olet vastuusta tästä perheestä, joten vedä tuo velttovirne viemäriin ja ala vihdoin toimia tämän perheen hyväksi, kuten kunnon tonttupäämiehen kuuluukin!

Luukku 22

Tonttusten kärventyessä mökin sisällä, Larsson tallusteli mökin ulkopuolella verkkaisesti puhelintaan taskustaan kaivellen. Löydettyään etsimänsä hän valitsi Hämeenlinnan naisvankilan suoran numeron ja antoi puhelimen hälyttää. Pian puhelimeen jo vastattiinkin:

– Onko se minun ikioma lemmekäs Larsson, Lirkutteleva naisääni kujersi langoilla. – Joko tonttuperhe on teilattu?

– Minähän se täällä, oi oma makoisa Magaroffililiinini, Larsson narisi takaisin luuriin niin yltiöromanttisesti kuin vain paatunut rikollinen pystyi. – Viimeinen silaus vielä puuttuu. Ajattelin, että soitan, niin kuulet vihollisten numero yksi viimeiset vinkaukset.

He jatkoivat vielä hetken niin imelää lässytystään kuin vain kahden murhiin syyllistyneen rikollisen romanttisuus salli. Magaroff halusi kuulla yksityiskohtaisesti, miten Tonttusten talonvaltaus, ja panttivankien ottaminen olivat sujuneet. Hänen riemullaan ei ollut rajaa, kun Larsson kertoi kaiken menneen nappiin kuin haalarimerkkien ompelun opiskelijoiden uniformuun. Magaroff vannotti Larsonin pitämään vielä linjan auki, sillä hän halusi omin korvin kuulla miten arkkiviholliset kohtaisivat karmivan loppunsa. Magaroff ei tuntenut sääliä. Hänen vuoden takainen pidätys oli jättänyt niin syvät arvet hänen paatuneeseen sieluunsa, ettei armoa enää koskaan hänen toimestaan jaeltaisi.

Larsson hönkäisi vielä pari rakastuneen lurjuksen luritusta luuriin, laski sen mökin kaiteelle ja alkoi sitten tehdä valmisteluja Grande Finalea varten. Hän nosti ahkiosta täynnä olevan bensakanisterin esiin ja kaiveli tulitikkuja taskustaan. Hän myös kohautti häijynä olkiaan miettien kuinka tänä yönä roihuaa. Jos ei kerran Tonttusten talo, niin saunarakennus sitten. Se ja sama, kunhan vaan pyromaanin liian pitkään tukahdutettu intohimo pääsisi valloilleen kuin joulupossut kevätlaitumilleen. Hän oli kuitenkin niin täpinöissään Magaroffin kanssa puhelimessa lirkuttelusta ja suuren loppunäytöksensä odotuksesta, ettei hän huomannut lainkaan mitä puhelun aikana hänen ympärillään oli tapahtunut.

Rölliasuihin ja valkoisiin lumipukuihin sonnustautunut tonttujen karhuryhmäyksikön edustajat olivat piirittäneet kaikessa hiljaisuudessa saunamökin kuin sudet saaliinsa. Joukkoa johti, kukapa muukaan kuin, ystävämme komisario Vehnäletti. Hän viittoili erilaisilla ennalta sovituilla käsimerkeillä ohjeita karhulaisille kuin kapellimestari orkesteria johtaessaan. Karhuyksikön jäsenet olisivat jo halunneet tehdä rynnäkön, mutta Vehnäletti käski heidän vielä odottaa. Todisteiden tulisi olla täysin aukottomat. Hän nosti vielä kerran käden pystyyn merkkinä odottamisesta. Kun käsi laskeutuisi, ei enää hukattaisi sekuntiakaan.

Samaan aikaan saunan sisällä isä Tonttunen käski perheensä pukeutua välittömästi. Perhe ei ymmärtänyt lainkaan mitä isä halusi. Miksi heidän tulisi paistua mieluummin kuoliaiksi kuin vilvoittelevan kylmien, vilvoittavien pyyhkeidensä suojissa. He kuitenkin tottelivat isää. He pukeutuivat ja kyykistyivät vieläkin lähemmäs lattiaa kuin aiemmin.

Nyt Larsson nosti bensiinikanisterin ilmaan ja alkoi heijaavalla liikkeellä valella saunatuvan seiniä bensiinillä. Samalla hetkellä Vehnäletin käsi laskeutui läheisen kuusen katveessa. Sillä samalla hetkellä alkoi tapahtua. Kuului vain suhaus, paukaus, läimäys, oven avaus, lisää pauketta ja sitten Korvajärven salot täyttyivät ennen kuulumattomalla kirjosanojen ilotulitulituksella.

Luukku 23

Larsson, Metku ja Ketku eivät ensi alkuun tajunneet mikä heihin oli iskenyt. Vasta lojuessaan maankamaralla karhuryhmän tiukassa hajulukko-otteessa, heidän rikollismielensä täyttyi katkeruudella kuin epäoikeutta lääkelaskutentissä kohdanneella sairaanhoitajalla. He rimpuilivat kuin riivatut ja samalla mulkoilivat vauhkoina ympärilleen. Rimpuilut eivät edistäneet asiaa. He olivat satimessa ja pysyisivätkin, mikäli se Korvatunturin valioyksilöpoliiseista riippuisi.

Saunamökin uumenista syöksyi nyt yön viileyteen Tina, Tipi ja äiti Tonttunen posket punaista kirkuen, raskaasti huohottaen ja pakkasesta ennen näkemättömästi nauttien. Isä Tonttunen sen sijaan lipui hyvin hitaasti terassille suu korvasta korvaan ulottuvassa leveässä Pepsodent hymyssä.

Muu perhe tuijotti isää käsittämättä yhtään, mikä mieheen oli mennyt. Heidän pieniin tonttusydämiinsä oli luikerrellut huonomieli siitä, ettei isä Tonttunen ollut tehnyt tarpeeksi perheensä pelastamiseksi. He eivät ennättäneet kuitenkaan sanoa mitään, kun he jo näkivät komisario Vehnäletin saapuvan saunamökkiä päin.

Komisario Vehnäletti nousi saunarakennuksen terassille ja ojensi kätensä isä Tonttuselle. Isä ojensi kätensä myös ja pian he kättelivät toisiaan käsiään ylös alas vimmatusti vatkaten kuin jojo narun päässä heiluen.

– Kiitos, Vehnäletin sanat kumpusivat suoraan sydämestä. – Pahoin pelkään, että ilman sinun keksintöäsi te olisitte nyt hieman kuumemmassa paikassa. Tämä prototyyppi toimi loistavasti. Ilmeisesti minun puhettanikaan ei kuullut kukaan muu kuin sinä?

– Ei kuullut ei, isä Tonttunen hönkäisi katseen kiertäessä perheensä jäsenissä. – Oli kyllä vaikeaa olla sanomatta perheelle, että pelastajat olivat jo tulossa. En vaan uskaltanut ottaa riskiä, että jokin vaarantaisi pelastusoperaation. Oli pakko esittää täysin kajahtanutta.

Tina, Tipi ja äiti Tonttunen katsoivat isää tunnemyrskyn riepotellessa sisuskaluja. Isä oli sittenkin pelastanut heidät. Hän saisi kertoa koko stoorin, kunhan päästäisiin kotiin. Vehnälettikin oli puhunut jotain isän keksinnöstä. He eivät enää aikailleet, vaan sukelsivat isä Tonttusen avoimeksi avautuneen turvallisen sylin uumeniin. Halaus loppui kuitenkin pian, sillä heidän ympärillään alkoi tapahtumaan jotain merkittävää ja mielenkiintoista.

– Mitä siellä tapahtuu Larsoliinini? Kuului lirkutteleva naisääni terassin kaiteelle nostetusta IPhone 14:sta.

Vehnäletti tunnisti oitis puhujan henkilöllisyyden Larssonin puolestaan hylätyn kännykän. Vehnäletti vastasi aavistuksen vahingoniloa äänessään esitettyyn kysymykseen:

– No mutta sehän on itse Magaroff valloittavassa persoonassaan. Taitaa olla niin, että sinun sulhosi on nyt tuossa pienessä ahdingossa. Näyttäisi kovasti haluavan puhua sinulle jotain, mutta ei nyt ikävä kyllä pääse puhelimeen.

Enempää Vehnäletti ei ennättänyt sanoja suoltaa, kun hänen toisesta korvastaan meni hetkellisesti kuulo. "TE SAAKUTIN TUNARIT. TE RIPAKINTTU TOLJANDERIT! KAIKKI PITÄISI TEHDÄ AINA ITSE!"

Luukku 24

Tonttusten perhe oli juuri saanut katettua joulupöydän, kun kommervenkkinen ovikellokin oli selvästi vihdoinkin päässyt jouluiseen tunnelmaan. Sen sisältä alkoi raikua: "Joulu on taas, riemuitkaa nyt. Lapsi on meille tänä yönä syntynyt. Tulkoon toivo kansoille maan, pääskööt vangit vankiloistaan…" Kipale valinta ei taaskaan mennyt aivan nappiin sanoituksen kohdilta, joten lievästi edellisestä uhkauksesta leppynyt isukki toisti aiemman väkivaltaa pursuavan uhkauksensa kapistusta kohtaan.

Ovella seisoivat komisario Vehnäletti ja konstaapeli Alejandro virkanutuissaan. He pahoittelivat jouluaaton häirintää. Asia oli kuitenkin niin tärkeä, että he uskoivat Tonttusten haluavan kuulla uutiset verekseltään. Eiväthän Tonttuset koskaan olleet Vehniksen ja Allun visiiteistä pahastuneet. Tämä mukava pariskuntahan oli useammin kuin kerran auttaneet Tonttuset pälkähästä. Niinpä pollaripariskunta kutsuttiin sisään muitta mutkitta. Heidän eteensä kannettiin iloisin mielin kannullinen kuumaa glögiä ja vadillinen juuri kuorrutettuja pipareita.

– No niin, Vehnäletti aloitti siemaistuaan ensin tilkan glögilasistaan. – Minulla on ilo ilmoittaa, että Larsson, Metku ja Ketku on tänä aamuna siirretty supersalaisen palvelun voimin Pohjoisnavalle Naton hallitsemaan maailman varmimpaan säilöön. Sieltä pakeneminen on täysin mahdotonta. Myös Magaroff siirrettiin samaan paikkaan eilen. Niistä konnista ei pitäisi enää olla meille mitään vastusta nyt, eikä myöskään tulevaisuudessa.

Tonttuset huokaisivat helpottuneina. He katsoivat Vehnälettiä kiitollisuuden silmäkulmaan nostattavan kyynelverhon lävitse. He hymyilivät pienesti turvallisuuden valuessa pieniin tontun jäseniin kuin porkkanalaatikon viimeistelevä voisula.

– Kuulustelimme kelmikolmikkoa koko yön, Vehnäletti jatkoi selontekoaan. – Pikkuhiljaa saimme kokonaiskuvan ja teimme muut väistämättömät toimenpiteet. Koko vyyhti oli lähtenyt liikkeelle siitä, että Magaroff oli ottanut yhteyttä suuresti fanittamaansa rikolliskollega Larssoniin. Normaalisti eristysvangit eivät olisi edes voineet olla yhteydessä toisiinsa, mutta ammattinsa varjolla Magaroff oli tässä jotenkin onnistunut. Niinpä he olivat punoneet katalan juonen Larssonin tarvitsemasta kiireellisestä hammashoidosta. He olivat tavanneet usein kuluvana vuonna ja hautoneet pahaa kuin lastaan. Larsson oli saanut luvan lähteä viikko sitten käymään jälleen hammasvastaanotolla. Jostakin käsittämättömästä syystä hän oli saanut ottaa  myös Metkun ja Ketkun mukaansa. Mukamas hammastarkastukseen.

 Kuljetuksen aikana oli kuitenkin tapahtunut jotain. Kolmikko oli päässyt pakoon. Pako oli tapahtunut ennenaikaisesti suunniteltuun nähden, mutta Magaroff oli syöttänyt kostosuunnitelmansa Larssonin päähän valmiiksi. Kosto Tonttusille oli pyörähtänyt käyntiin pääjehun vankeudesta piittaamatta. Onnettomana sattumana säästövimman kohdatessa myös vankiloita. Keskukseen oli palkattu laiskajaakko, jota ei kiinnostanut asiakaspalvelu tuon taivaallista. Hän vain tuijotti työvuorot läpeensä leffoja tai pelasi kännykällään. Siksi hän ei vaivautunut edes tarkistamaan Larssonin, Metkun ja Ketkun olinpaikkaa, kun Korvatunturin poliisista asiaa jo tapahtumien alkumetreillä kyselty. (Tässä asiassa Vehnäletti syytti itseään niin kovin sinisilmäisyydestä, että hermojen menetys olisi varsin ilmeinen jatkumo moisen turhuuden miettimisen pidempään jatkuessa.)

– Keskuspuhelinpalvelun tyypin työura katkesi tähän tietenkin kuin Skodan vetoakseli, Vehnäletti jatkoi mietittyään hetken tunnekuohujen vellovissa kourissa korrekteja ilmaisuja. – Hän tulee myös saamaan syytteen törkeästä huolimattomuudesta ja avun annosta pakomatkaan. Magaroffia otti hieman pattiin, sillä myös hänen oli tarkoitus päästä käpälälautaan samalla kerralla. Kohtalo kuitenkin päätti toisin. Hän jäi kiven sisään Hän piti tasaisesti yhteydessä Larssoniin ja antoi tälle suullisia ohjeita tilanteisiin kuin tilanteisiin. Korvamummon kalma oli ollut puoliksi vahinko. Suoma Nuttunen oli tunnistanut Metkun, eikä vaihtoehtoja Larssonin mielestä muita ollut. Tunnistava tonttu oli ikäväksi toimenpiteeksi täytynyt eliminoida. Sattumaa taas oli, että Tina ja Tipi, tulitte paikalle ensimmäisinä. Sekä se, että Suoma oli äiti Tonttusen serkku.

– Voi ei, Tontut parahtivat yhteen ääneen. – Suoma parka. Ja Suoman perhe.

– Varsinainen suunnitelma oli ollut se, että Tina ja Tipi kohtaisivat loppunsa ensin. Kelmit saivat urkittua tietoonsa luokan bilesuunnitelmista. Magaroffin viekkaalla avustuksella he olivat myös punoneet juonen, jossa baarimikko eliminoitiin. Metku ja Ketku hypäsivät baaritiskin takaiseen rooliin. Pyhä tarkoitus oli ollut iskeä Tinaan ja Tipiin Londonin hämärässä, mutta juhlahumuiset tontut olivat kuitenkin niin tiiviinä laumana koko illan, ettei mahdollisuutta ollut tullut. Larsson oli ollut ratketa riemusta, kun tilaisuus oli miltei koittanut lasten kotimatkalla. Pahaksi onneksi sekin tilaisuus riistettiin, kun tällä erää "pahainen peijakas" eli Petteri oli koitunut suunnitelman tuhoksi. Tästä suivaantuneena alkoi kolmikolle tulla myös virheitä. Vaikka Kelmit onnistuivat tekemään väijytyksen Tonttusten kotiin, he eivät olleet tehneet kotiläksyjään kunnolla. Eihän kukaan täyspäinen kelmikään uskoisi Tonttusten suostuvan kaikkeen mukisematta. Isä Tonttusen keksintö oli tehnyt hälytyksen isän painalluksesta. Laite olisi toki tehnyt sen tunnin päästä joka tapauksessa, sillä tekoäly pystyi laskemaan isä Tonttusen epänormaaleja algoritmeja. Isän hälytys vain nopeutti toimintaa. Lopun sitten jo tiedättekin.

Perhe Tonttunen oli kuunnellut lumoutuneena komisarion yksinpuhelua. Hetkeen hei eivät sanoneet mitään. Sitten Tina Tonttunen nousi ylös ja kapsahti kiitollisena komisario Vehnäletin kaulaan. Ilon kyynelhelmiet valuivat vuolaasti Tinan poskille. Myös muu tonttuperhe yhtyi ryhmähaliin vetäen Alejandronkin mukaansa.

Näin saapui tällä kertaa joulu tuiki tavalliselle tonttuperheelle jossain päin Korvatunturia. Ihanaa ja rauhaisaa joulun aikaa Teille kaikille!

Rakkaudella, Salla

Ps. Ketään ei tänäkään vuonna riistetty, oikeasti murhattu tai muutoinkaan kaltoin kohdeltu. Larsson ja Magaroff aloittavat joulun jälkeen stand up -kiertueen. Metku ja Ketku alkavat kuvata jouluaiheista tietovisaa. Muut palaavat leipätöidensä ja opiskelujensa pariin. Korvatunturin näyttelijäliiton kanssa on tehty jälleen hyvää yhteistyötä. Kaikki näyttelijät voivat siis äärimmäisen hyvin ja lähettävät Teille kaikille oikein mukavan joulun toivotukset!

Ps2. Tarkkaavaisimmat, ehkä huomasivatkin äiti Tonttusen näyttelijän vaihtuneen. Edellinen oli jäänyt vanhempain vapaalle saatuaan suloistakin suloisemman piskuruisen tonttuvauvan syyskuun alkupäivinä.