Joulukalenteri 2022

Sallan Joulu The Kalenteri 2022 – Tonttusten joulu, kausi 3

-kirjoittanut ja kuvittanut: Salla Hyvätti

SISÄLTÖVAROITUS: Ei herkille!

Päähenkilöinä tässä lähinnä lapsenmielisille aikuisille suunnatussa jouludekkarissa toimii tuttuun tapaan Tonttusen perhe. Perheeseen kuuluvat lastenkiltteysosastolla työskentelevät äiti ja isä, sekä perheen 75-vuotiaat kaksoset Tina ja Tipi, jotka puolestaan käyvät vielä kaikille tontuille pakollista tonttuopistoa. Mukana menossa on myös edellisiltä kausilta tuttu poliisi Vehnäletti, joka on jälleen toipunut yhdestä hermoromahduksestaan. Mukaan mahtuu myös joukko uusia tuttavuuksia. Saapuuko Tonttusille tänä vuonna lainkaan kunnollista joulua? Se selviää kurkistamalla luukkujen takaiseen tarinaan. Mukavaa joulun odotusta.

LUUKKU1

Sattuipa kerran kaukana-kaukana jossain päin Korvatunturia juurikin joulun alla niin, että erään pienen tonttuperheen hartaudella odotettu muuttopäivä oli vihdoin koittanut. Pieniä punanuttuisia ja myös muun värisiin nuttuihin sonnustautuneita tonttuja vilisteli ympäriinsä. Heillä oli käsissään monenkokoisia ja monenmuotoisia kantamuksia kuin Raaka-Arskalla keikkarundilla. Perheen sisällä vallitsi yhtä aikaa suuri haikeus ja odotus. Entisestä talosta oli ollut haikea muuttaa pahamaineiseen Korvatunturin lähiössä sijaitsevaan vuokramurjuun, mutta tammikuussa tehty sisäilman tutkimuspaketti oli paljastanut armotonta surusanomaansa. Entinen talo oli ollut homeessa kuin ylivuotinen Aura-juusto. Asumiskielto oli ollut välitön. Mitään ei ollut ollut enää tehtävissä. Suurin osa tavaroistakin oli pitänyt jättää homehtuvaan kotiin ikuisiksi ajoiksi.

Tylyn tuomion saanut talo oli pistetty puskutraktorilla lakoon ja uuden rakentaminen alkanut. Ehkäpä juuri siksi kuluva vuosi oli ollut niin raskas koko Tonttusten perheelle. Vaikka perheen kaksostontut Tina ja Tipi olivat olleet suurimman osan ajasta tonttuopiston asuntolassa paossa, olivat hekin saaneet raksa-ajasta osansa. Heidät oli omien sanojensa mukaan orjuutettu uurastamaan koko tonttujen kesälomakaudeksi. He olivat tehneet lähempää tuttavuutta niin lapion kuin maalipensselinkin kanssa aina kyllästymiseen saakka. Edes koko tonttukansan ykköstapahtumana tunnetuille tonttujen kansallisfestareille ei ollut osallistumislupaa sysiankarilta vanhemmilta herunut. Se, jos mikä oli harmittanut näitä velmuja teinitonttuja lähes yhtä paljon kuin sote-alan työntekijöitä palkkapäivänä.

Isä Tonttunen oli ottanut virkavapaata lasten kiltteysosastolta ja takonut siellä missä tarvittiin. Isän mielentila oli ollut hyvinkin räjähdysherkkä ja sankka savupilvi tuprahdellut korvista useammin kuin mediapersoonat hakivat kontsaa. Korvien savutuprutteluun kykenivät vain auktoriteettisimmat tontut, joihin myös meidän isä Tonttusemme todellakin lukeutui.

Äiti Tonttunen oli puolestaan pakoillut räjähdysherkkää ukkokultaansa piilosilla työpaikallaan tonttuministeriön kehitysosastolla. Jos ylitöitä ei ollut tarjottu, oli hän takuulla keksinyt niitä itse itselleen. Joskus tonttuäidinkin oli tehtävä, mitä tonttuäitien oli tehtävä. Tässä tapauksessa tieltä pois pysyminen oli ollut ratkaisun avaimet perheonnen jatkuvuudelle. Kuukaudet olivat kuitenkin madelleet eteenpäin ja uusi koti oli alkanut hahmottua. Lokakuun lopulla oli koittanut kamelin selän katkeaminen. Jäljellä oli ollut enää vain pienen pientä hienosäätöä. Niine hyvineen oli muuttoajankohdaksi sovittu täydellisessä yhteisymmärryksessä joulukuun puoliväli.

Perheen kaksoset olivat saaneet pinnata lukukautensa viimeiset päivät tonttuopistolta, mutta joutuneet vielä viime hetkien listatalkoisiin ennen h-hetkeä. Nyt talo oli kuitenkin viimeistä naulaa myöden valmis, ja odotti tätä tuiki tavallista tonttuperhettä asettumaan aloilleen. Vaan eipä ollut sen enempää talolla kuin sen uusilla asukkaillakaan pienen piirunkaan aavistusta siitä, mitä ennen joulua vielä ehtisikään tapahtumaan.

LUUKKU 2

Muuttopäivää seuranneen aamun valjetessa vallitsi Tonttusten upouudessa keittiössä varsin unelias tunnelma. Kovin hääppöisestä päivän valkeamisesta emme toki voi luonnollisestikaan puhua. Elettiinhän Napapiirin rajamailla juurikin merkittävintä kaamosaikaa. Tonttusten perheen unisuudelle oli varsin ilmeinen syy. Edellisen illan kantourakan jälkipyykkinä oli tietenkin ollut hoidettavana muuttolaatikoiden purkua. Tavaroiden järjestely omille paikoilleen oli ollut addiktoivaa kuin entisille teineille Tetris palikan upottaminen sopivaan aukkoon.

Vihdoin noin neljän aikaan aamuyöstä viimeinenkin tavara oli saatu paikalleen ja perhe laahustanut vastapedattuihin punkkiinsa uinumaan. Herätyskello oli viritetty soimaan normaaliaikaan, sillä olihan jouluvalmistelujakin pikkuhiljaa jo aloiteltava. Vaikka koti olikin uusi, ei vanhoista perinteistä sopinut luistaa. Tätä perheen teinit olivat jaksaneet jankuttaa jo useita kuukausia ennen muuttoa.

Tunnelma tonttuperheen aamiaispöydässä oli siis merkillisen uninen. Tinan silmät lerppuivat kuin nalle Luppakorvan korva. Tipi haukotteli niin, että kitarisat vilkkuivat. Äiti Tonttunen lisäsi salaa kahviinsa kofeiinipillereitä ja isän Tonttunen hieroi silmistään nukku-Masan terveisiä lapiomaisilla kourillaan.

Äkkiä Tinan silmät kuitenkin rävähtivät auki ja suusta kajahti korkealla Ceellä: 

–Tuparit! Meidän pitää tietenkin järkätä tuparit. Vielä ennen joulua. 

Muu perhe pomppasi istuimiltaan varmasti viisi senttimetriä silkasta säikähdyksestä ja toiset viisi innostuksesta. Kesti hetken ennen kuin he tointuivat takaisin aloilleen. Tuon äkillisen ehdotuksen tavoittaessa muun perheen pikkuruiset aivonystyrät, katosi myös vallitseva uneliaisuus keittiön sfääreistä kuin taikaiskusta. 

– Totta turiset, isä Tonttunen mörähti bassobaritonillaan. – Juhlahuopikkaat kuosiin ja kutsut maailmalle! Me Tonttuset järjestämmekin kaikkien aikojen tupaantuliaispikkujoulut ystävillemme heti huomenissa.

Siitä eteenpäin keittiön täytti sellainen sanojen sekasorto ja äänensävyjen vuoristorata, ettemme me tavalliset ihmiset olisi ymmärtäneet siitä yhtikäs mitään. Tehtäviä jaettiin ja suunnitelmat lyötiin lukkoon. Niinpä Tonttuset jakautuivat kukin tahoilleen ja alkoivat touhottaa sovittujen omien pikku askareidensa parissa kuin kuuluisa pingispallo Forrest Gumpin käsittelyssä.

LUUKKU 3

Seuraavana iltana Tonttusten taloon alkoi virrata ystäviä ja kylän miehiä tasaisena virtana. Vieraita sisään luotsasi entisestä kodista homeitiöitä uhmatenkin mukaan ruuvattu kommervenkkinen ovikello, joka päästeli jälleen kutsuvasti ilmoille erilaisia joulusävelmiä aina Nissen Polkasta Sylvian joululauluun. Jokaisen erilaisen ilmoille pärähtäneen sävelmän saattelemana purjehti sisään joukko isä ja äiti Tonttusen vieraita, tahi sitten teini Tonttusten kaiffarijoukko-osastoja tuliaistuomisineen ja juomisineen. Iloinen puheensorina täytti Tonttusten upouuden kodin luoden ympärilleen merkittävää juhlahumua.

Tina ja Tipi vieraineen olivat valloittaneet talon vinttiosaston, jossa stereoista pauhasi musaa enemmänkin nuorisolle suunnatusti. Vähän väliä isä Tonttunen kävi kuitenkin kurkkaamassa, ettei meno teinien valtakunnassa lähtisi aivan lapasesta, eikä anniskeluun kuuluisi muuta kuin vaapukkamehua ilman terästystä. Aivan tyystin tottelevaisiahan nuo yli seitsenkyppiset teinitonttuset eivät tietenkään olleet. Erilaiset etikettien vaihdot suoritettiin isä Tonttusen vakoilukeikkojen väleissä riskillä ja vakaasti harkiten.

Vanhempi väestö hengaili niin ikään talon alemmissa kerroksissa jammaillen live-bändin säestyksellä. Olut ja viini virtasivat niitä halajaville. Ketään ei kuitenkaan katsottu kieroon, vaikkei alkomahooli erityisemmin jollekulle maistunutkaan.

Vierasjoukkion iloiset ilmeet kertoivat juhlien olevan jättimenestys. Nauru raikui kuin Jean-Pierre Kuselan Nauravassa kulkurissa. Puhe pulppusi kuin Pepsi pulloon pudotettu Mynthon -pastilli. Välillä otettiin erä pingistä ja miteltiin osaamista muunkin tyyppisissä taitolajeissa.

Tunnelman ollessa tapissaan tapahtui kuitenkin jotain, mikä muutti illan kulun täysin suunnitellusta. Ovikello päräytti usean tunnin tauon jälkeen ilmoille Reippaan rekiretken. Sävelmä oli hautautua juhlajorinoiden alle. Äiti Tonttunen kuitenkin kuuli sävelen ja suuntasi kulkunsa ovelle yhtä päättäväisesti kuin Cheek uraputkessaan Vaajakosken urheilutalolta Olympiastadionille.

LUUKKU 4

– Auttakaa, ovella seisova pieni tonttutyttö nyyhkytti valtoimenaan. – Soittakaa poliiseille ja tulkaa mukaani. Minun puhelimeni putosi ja meni rikki. Tuolla on jotain. Jotain kammottavaa!

Äiti Tonttusen taakse alkoi kasaantua lisää tonttuja kuin vastustajia Saipan maalille. Jonkin kuudennen aistin saattelemana myös teinitontut olivat hoksanneet tapahtumien saaneen käänteen ja laskeutuneet nyt teatraalisesti alakerroksiin. Ovelle ilmestynyt tonttutyttö säikähti väen paljoutta. Hän käännähti kintereillään ja säntäsi matkoihinsa kuin rusakko makuulta.

– Odota, äiti Tonttunen huusi pienen tonttutytön selälle hädissään. – Minä tulen mukaasi.

Tonttutyttö pysähtyi kuin pysähtyikin. Hän vilkaisi ujosti taakseen. Kasvojen viipyilevä epävarmuus suli kuitenkin pian pois, kun äiti Tonttunen viipotti piippalakki ilmavirrassa lerputtaen hänen luokseen. Yhdessä he pistivät uudelleen raviksi pienen tonttutytön johdattamana. Muu tonttuväki ei pitänyt lainkaan niin kiirettä, mutta lähtivät kuitenkin vekkaisesti lompsien seuraamaan kaksikon lumeen jättämiä jälkiä. Tina ja Tipi joukon etunenässä. Kuinkas muutenkaan?

Jonkin sadan metrin päässä tämä eriskummallinen, miltei tahdissa marssiva juhlakuoseihin pukeutunut saattue pysähtyi täysin yllättäen. Heidän verkkokalvoilleen piirtyi näky pienen tonttutyttösen ja äiti Tonttusen pysähtymisestä Tonttulinjan bussipysäkille kuusirivistön välittömään läheisyyteen. Äidin kädet viuhtoivat ilmaa kuin kapellimestarilla Wienin Uuden Vuoden konsertissa. Pieni panikoitunut tonttutyttö lyyhistyi kasaan kuin korttitalo tuulessa. 

LUUKKU 5

Samoihin aikoihin Korvatunturin etevin naiskomisario Vehnäletti loikoili kotinsa sohvalla täysin tietämättömänä vain hyvin lyhyen etäisyyden päässä tuon merkillisen näytelmän estradista. Vehnäletin ajatukset olivat saaneet siivet ja lennelleet kauas taannoiseen kevääseen ja kesään. Edellisen joulun alla virkavaihdossa tropiikissa sattuneen katastrofin ja parin pienen hermoromahduksen jälkeen, hän oli jälleen varsin tyytyväinen elämäänsä. Hermoromahdukset eivät olleet uusineet ja hänen tunteensa olivat tasaiset kuin vasta jäädytetty jääkiekkokaukalo.

Vuoden takaisesta murhatutkimuksesta oli seurannut siis myös jotain hyvää. Ilman sitä hän ei olisi koskaan, ei ilmoisena ikuna, tavannut myöskään elämänsä suurinta rakkautta, espanjalaista poliisimestari Alejandroa. Kaiken sen kauheuden keskellä lempi oli leiskahtanut kuin öljytty grilli. Rakkauden Amor oli sinkauttanut nuolensa noiden kahden urakiipijän sydämiin nopeammin kuin kukaan oli ehtinyt sanoa murha. Vuosisadan rakkaustarina oli saanut kauniin alkunsa.

Päätä pahkaa rakastunut Vehnäletti oli kuitenkin piintyneiden sinkkuvuosien saatossa tullut jokseenkin skeptiseksi. Hän ei ollut lämmennyt Alejandron kosinnalle ennen kuin oli piipahtanut henkitohtorinsa pakeilla. Tai no, aivan henkitohtoristahan ei tietenkään ollut kyse. Vehnäletin luotto-oraakkelina toimi hyvinkin luotettavaksi kehuttu ennustajaeukko Esmeralda.

Esmeralda oli Vehnäletin pakottamana vilkaissut hämyisestä kristallipallostaan ja Tarot-korteistaan kauas Vehnäletin tulevaisuuteen. Näky oli kuulemma ollut kirkas kuin hiomaton timantti. Esmeralda oli povannut pariskunnan onnen kantavan autuaana aina ajasta ikuisuuteen. Povauksessa oli myös annettu Vehnäletin ymmärtää elämän vakiintuvan Korvatunturin varsin seesteiseen ympäristöön, jonne pahamaailma ei pitkiä lonkeroitaan pystyisi juurikaan ujuttamaan.

Näihin taianomaisiin sanoihin luottaen Vehnäletti oli myöntynyt tuon tumman ja tulisen Alejandron kahlitsemispyyntöihin. Sen kummemmin pohtimatta ja siltä seisomalta häätkin oli sovittu järjestettäväksi seuraavana keväänä, kun ensimmäinen leskenlehti puhkeaisi kukkaan Korvatunturin poliisiaseman parkkipaikalla. Alejandron entisen elämän paketointi oli kuitenkin vienyt aikansa. Nyt viimeinkin muuttokuorman olisi määrä saapua Korvatunturille päivänä minä hyväänsä. Tuoden Vehnäletin oman adoniksen mukanaan. Ei siis ihme, että Vehnäletti oli saada hepulin hakulaitteen ilmaistessa kutsua jollekin ikävälle rikospaikalle, keskeyttäen samalla Vehnäletin rakkauden pöhnäiset muistelot kuin veitsellä leikaten.

LUUKKU 6

Vehnäletin haaveillessa isä Tonttunen oli marsalkka Mannerheimäisesti ottanut komennon tapahtumien keskiössä. Hän oli julistanut kuuluvalla ja selkeällä äänellä järkälemäistä auktoriteettiaan uhkuen, ettei näin paljon tonttukansaa saisi missään tapauksessa lähestyä pysäkkiä ennen kuin asiaan saataisiin jotain rotia. Johan sokea Reettakin tajuaisi piskuisen tonttutyllerön olevan peloissaan. Puhumattakaan siitä, mikäli pysäkin ympäristössä olisi jotain, johon tarvittaisiin poliiseja. Jälkien sotkeminen olisi raipan iskujen uhalla ehdottoman kiellettyä. (Kuten olette ehkä jo huomanneetkin, tällä ihastuttavalla pienellä tonttukansallahan on edelleen käytössä varsin ihmiskunnasta poikkeavia uhkauksen, lahjonnan ja kiristyksen taktisia manööverejä.)

Isä Tonttusen messutessa utelias saattoväki vilkuili hieman nyreissään toisiaan. Ilmeisestikin paukkuva pakkanen ja ohut juhlapukeutuminen nopeutti paikalta poistumispäätöksen tekoa. Hetkisen emmittyään paraati lähti kuin lähtikin kuuliaisesti valumaan takaisin Tonttusten residenssiä kohden. Sisällä ainakin olisi lämmintä, juhlajuomaa ja evästä riittäisi vielä tunneiksi eteenpäin. Kyllä Tonttusten perheenpää sitten takuulla kertoisi, mitä ihmettä metsän siimeksessä olisikaan tapahtunut.

Juuri samanmoisella hetkellä mutkan takaa alkoi vilkkua vinhasti vipattavat siniset valot. Toisesta suunasta kaahasi snadisti liiraten valkoinen nastarenkailla varustettu skootteri konstaapeli Vehnäletti puikoissaan.

Aivan kaikki eivät kuitenkaan isä Tonttusen päälle päsmäröintiä arvostaneet, eivätkä myöskään toistuvista kehotuksista huolimatta poistuneet takavasemmalle. Näihin niskoitteleviin tapauksiin kuului luonnollisestikin juuri ystävämme Tina ja Tipi sekä heidän parhaat ystävänsä Elsa ja Elmeri. Tämä nelikko ei totellut lainkaan isä Tonttusen uhmaa uhkuvaa sanahelinää.

He vain vilkaisivat toisiaan ja kiersivät sitten isä Tonttusen silmien välttäessä toiselle puolen pysäkkiä. Kiintopisteeseen päästyään he hätkähtivät näkemäänsä kuin sätkyukot rasiasta ponkaistessaan. Kuusen alaoksien alta pisti esiin liikkumattomat jalat. Kun vielä tarkemmin katsoi, seisoi selässä pystyssä hopeanhohtoinen miekka. Tontun ympärille valkealle hangelle oli levinnyt verenpunainen alusta. Teinit tukahduttivat kauhun kiljaisunsa ja viestittivät ääneti järkevimmän teon olevan paikalta poistuminen kuin savuna ilmaan ennen kuin isä Tonttunen äkkäisi heidät kielletyistä leikeistään.

Poistuminen ei tapahtunut hetkeäkään ennen aikaisesti. Pian alue oli eristetty poliisinauhoilla. Poliisit ryhtyivät tutkintatöihinsä Vehnäletin epäuskoisten ilmeiden patistamana. Keittiöpsykologin tutkinnon naistenlehdistä oppineella äiti Tonttusesta näytti, että hermoromahdus ei taaskaan ohittanut Vehnälettiä kovinkaan kaukaa.

LUUKKU 7

Tunnelma Tonttusten tupaantuliaisissa oli laskenut kuin pörssikurssit Ukrainan sodan alettua. Äiti ja isä Tonttusten vieraat olivat kerääntyneet pieniin porukoihin kauhistelemaan puun alta pilkottaneita jalkoja. Heillä ei tosin ollut vielä pienen pienintäkään aavistusta siitä, ettei kuolema ollut luonnollinen, eikä siitä että Viikatemies oli saanut kokoelmiinsa tuon onnettoman sielun paran. Vaikkei uskoisi, myös tonttukansaa riivasi tolkuton uteliaisuus muutakin kuin ihmislasten kiltteyttä kohtaan. Kukaan juhlakansasta ei halunnut poistua ennen kuin äiti ja isä Tonttunen tulisivat kertomaan lisäinformaatiota suoraan tapahtumien kiehumispisteestä.

Tina ja Tipi tonttusten kaiffarit olivat selvästi kylmähermoisempaa sakkia. Heidän bileensä olivat jatkuneet lähes keskeytyksettä. Letkajenkka jytisytti koko talon rakenteita ja bilebändi oli haastettu vintille akustiselle keikalle vanhempien tonttujen bileilon väistyttyä. Tonttujengiä ei juurikaan hetkauttanut, vaikka bileisännät Tina ja Tipi kolistelivat vintille hieman kalvenneina. Isännät eivät halunnut pilata muiden bileitä ja hiippailivat portaikkoon kuuntelemaan, saisivatko he isä ja äiti Tonttusilta lisää informaatiota.

Isä ja äiti Tonttusen saapuessa juhlakansa jähmettyi paikoilleen kuin Suomussalmen "hiljainen kansa". Isän ja äidin pikkuruisiin tontun aivoihin ei juurikaan mahtunut muuta kuin tieto siitä, että nämä juhlat olivat nyt ohi. He eivät olisi millään halunnut juoruta näkemästään ja kuulemastaan mitään, mutta toisaalta tunsivat jotenkin myös olevansa vastuussa juhlien katastrofaalisesta päättymisestä. Niinpä isä Tonttunen alkoi kertoa vierailleen tavallisesti niin voimakkaan äänen hiipuessa miltei kuiskauksiin.

– Osa teistä jo näkikin, että tuosta puolen kilometrin päästä on löydetty ruumis.

Isän ankara katse kiersi juhlavieraiden kasvoja viestittäen, että mitä näiden seinien sisällä nyt kerrotaan, myös jää näiden seinien sisälle. Haukan katseestaan tunnetulta perheenpäältä jäi kuitenkin huomaamatta teininelikon maastoutuminen portaikkoon. Jos hän olisi sen huomannut, olisi saattanut juttu jäädä kesken. Näin ei kuitenkaan tapahtunut ja tästä täysin epänormaalista huolimattomuudesta juttu jatkui:

– Pieni tonttutyttö oli aivan järkyttynyt. Hänet ohjattiin Tonttulan terveyskeskukseen saamaan kriisiapua ja jotain rauhoittavaa. Poliisit tulivat tosiaan paikalle ja konstaapeli Vehnäletti otti ohjat käsiinsä kuin raviohjastaja konsanaan. Paikalla ei näkynyt mitään jälkiä, mikä oli merkillistä. Aivan kuin kroppa olisi lennähtänyt sinne ilmasta. Aivan kuin hän olisi vain nukkunut. Paitsi ettei kyseessä ollut se tavallinen virkistävä uni. Kyseessä oli se lopullinen ikiuni, jonka varmisti lopullisesti kropan selkään isketty miekka.

Isä Tonttunen vaikeni dramaattisesti. Hän ei enää halunnut jakaa uutta informaatiota. Juhlakansan suusta pääsi ilmoille erilaisia äännähdyksiä. Ilma täyttyi voivotteluista, huihutteluista ja hyihyttelyistä. Tieto oli jälleen kerran lisännyt tuskaa. Sanat olivat iskeneet kuulijansa kanveesiin kuin nyrkin isku Heleniuksen New Yorkissa. Juhlavieraiden olo oli sekunneissa muuttunut hyvin epämukavaksi. Aivan kuin heidän päälleen olisi heitetty saavillinen kylmää munatotia.

Useita jatkokysymyksiäkin esitettiin, mutta isän kielenkannat olivat lukkiutuneet kuin halvaantuneella. Hän oli vakaasti päättänyt, ettei sanoisi asiasta enää sanaakaan. Eipä silti, ei hänellä oikeastaan mitään kerrottavaa enää olisi ollutkaan.

Yhtäkkiä vieraille tuli yllättävän pakottava tarve lähteä kotiin. Etenkin jälkikasvua omaaville tonttuvanhemmille. Eihän tällaisella hetkellä kukaan normaali vanhempi halunnut jättää lapsiaan kaitsematta, kun Korvatunturilla riehui murhaaja tai jopa murhaajia. Pienimmätkin lapset kuulisivat tapahtuneesta pian. Tokihan myös tonttujuorut kulkivat kulovalkean tavoin tonttujen keskuudessa.

Juhlakansan kaikotessa kukin tahoilleen myös yläkerran teinitonttubileet katsottiin parhaaksi lopettaa. Nopein keino löytyi, kun isä Tonttunen ilmoitti liittyvänsä ilakoivien teinien seuraan. Tämän kuulutaan kaikki Tipin ja Tinan kaverit, yökylään jääviä Elsaa ja Elmeriä luukuunottamatta, halailivat teinikaksoset ja kiittelivät ikimuistoisimmista kemuista ikinä. Näitä muisteltaisiin varmasti vielä vuosia.

LUUKKU 8

Käkikello kukutteli miltei puoltapäivää ennen kuin Tonttuset vieraineen viimein heräilivät seuraavaan joulukuiseen päivään. Ilta ei heidän osaltaan ollut päättynyt vielä vieraiden poistumiseen. Se oli venähtänyt pitkäksi kuin selfiekeppi. Vaikka koti olikin pysynyt yllättävän siistinä, oli Tonttusille jäänyt vielä illan viimeisiksi puuhasteluiksi kodin siistiksi palauttaminen.

Siellä täällä oli lojunut tyhjiä juomatölkkejä. Ympäri asuntoa oli murusteltu perunalastujen ja pipareiden valtameriä. Useisiin eri kohtiin lattiaa oli loiskunut jotain nestemäistä. Näytti samalta kuin syksyisen rankkasateen jälkeiset lätäköt olisivat kuivahtaneet epämääräisiksi liejuiksi. Imurointi ja lattioiden pesu oli myös ollut suoritettavana. Mieluummin siis ennen kuin jäteläjät olisivat jumahtaneet lattiaan kiinni kuin terva persauksiin.

Siivous oli vienyt oman aikansa, mutta eiväthän teinitontut olleet senkään jälkeen vielä malttaneet nukkua. Näky bussipysäkin lähettyvillä oli ollut ahdistavaa kuin astman pahenemisvaihe. Supinaa peittojen alta vinttikerroksessa oli kuulunut vielä useita kymmeniä minuutteja vanhempien hyvän yön toivottelujen jälkeen. Mitään tolkkua tapahtumiin ei ollut hoksattu. Teoria toisensa perään oli haudattu syvälle kuin vanhan piian sulhastoiveet. Viimein, yksi kerrallaan, Tina, Tipi, Elsa ja Elmeri olivat vaipuneet kooman kaltaiseen syvään uneen.

Tunnelma myöhäisaamiaisella oli käsinkosketeltavan omituinen. Kukaan ei oikein tiennyt oliko edellinen ilta ollut jättimenestys vai lässähtänyt kuin naapurin mummon pannukakku. Epätodellisuutta levitti ympärilleen myös pinnan alla kytevät kysymykset. Mitä kuusen alta löytyneelle tontulle oli oikein tapahtunut? Kenen toimesta tämän päivät olivat päättyneet? Ja kuka uhri oli edes ollut?

Myös isä ja äiti Tonttusen sekä heidän yökylään jääneen ystäväpariskunnan puheenaiheet olivat sivuuttaneet useammin kuin kerran naapuruston murhenäytelmää. Kun teinipoppoo oli havaittu kuuloetäisyydellä, oli keskustelu aina käännetty arkistakin arkisempiin asioihin. Vanhempi tonttusukupolvi oli täysin siinä uskossa, etteivät nuoret tontut tienneet mitään vanhusten spekuloinneista.

Siksipä aamiaispöytään saapuvien lasten korviin kantautui ainoastaan niinkin arkisia asioita, kuin miten Terttu-täti olisi kohta lähdössä hammaslääkäriin vuosien hampila pakoilun jälkeen ja kuinka äiti Tonttusenkin pitäisi varata aika kulmahampaassa orastavan reiän alun paikkaukseen. Tai siitä, miten isä Tonttunen suunnitteli vielä kuitenkin tapetoivansa osan talon vielä maalipinnalla olevista seinistä ja kuinka Tapio-setä tulisi mielellään talkoo avuksi.

Aamupalalla ei siis puhuttu mitään mielenkiintoista. Tunnelma oli tylsä kuin lyijykynä tenttiessee vastauksien jälkeen. Massujen täytyttyä teinit poistuivat takaisin vinttikerrokseen kehittelemään jotain aktiviteettia mielensä virkistämiseksi.

LUUKKU 9

Päivä, tai no paremminkin iltapäivä, oli kulunut Tonttusilla hyvinkin rauhallisissa tunnelmissa. Äiti ja isä Tonttunen olivat hyvästelleet ystävänsä ja syventyneet sitten omien Netflix sarjojensa kiehtovaan maailmaan. Tina, Tipi, Elsa ja Elmeri olivat miettineet päänsä puhki, mitä voisivat vielä päivän kulun piristämiseksi keksiä. Tämän varsin problemaattiseksi paisuvan akuutin lorvikatarrin ratkaisi kuitenkin yllättäen Tipin kännykän pirinä. Aparaatista leijaili ilmoille tiheänä kuin syysusva järven pinnalla aivan megalomaanisen mahtava synkkyyden poiston ehdotus. Pari tonttututtavaa olivat suunnitelleet kunnon mäenlaskuriehan likeisen pulkkamäkenäkin tunnetun Uhmarinteen jyrkille rinteille. Tipi ja Tina Tonttuset ystävineen kutsuttiin muitta mutkitta.

Riemulla ei ollut rajaa. Matkaan rynnättiin siltä istumalta. Isä ja Äiti Tonttunen eivät suuremmin reagoineet lastensa hihkaisuihin. hE toivottivat vain mukavaa pulkkailua ja uppoutuivat uudelleen pauselle hetkeksi stopatun sarjansa koukuttavaan ihmissuhdedraamaviidakkoon.

Rinteen juurella Tina ja Tipi näkivät tutun hahmon velmuilemassa aurinkolasit silmillään.

– Moi Petteri, Tipi hihkaisi porojen pomon nähdessään. – Mitäs sä täällä?

– No moi moi, Petteri kohotti coolisti hieman aurinkolasejaan tunnistaakseen pikku tontun. – Mitäpä vanhat silmäni näkevätkään? SUS, Ongelmia!

Petterin sanat olivat jokseenkin oikeutettuja. Edellisen joulun alla Tina ja Tipi olivat mestarillisesti vedättäneet Petterin heille hovikuskiksi täysin 5–0. Tästä rangaistukseksi Petteri oli saanut vielä lisää kuskinhommia itse Joulupukilta. Ilmeisesti hän oli edelleen hieman näreissään näille muutoin niin pidetyille tonttukaksosille.

– Kuka vanhoja muistaa, sitä tikulla..., Tina lirkutteli lepytellen. – Älä enää jaksa. Mehän sovittiin tämä jo tammikuussa.

– Niin kai, Petteri kuopaisi sorkallaan lunta edelleen hieman nyreissään. – Tulin katsomaan mitä täällä mekastetaan. Olin ilta treeneillä, ja näin punaisia viivoja viuhuvan rinnettä alas ja ylös. Meitsi tahtoo aina olla aitiopaikalla siellä missä tapahtuu.

– No niinpä tietty, Tipi suhahti miltei ääneti ja jatkoi sitten hieman kovempaa. – Hauska nähdä kuitenkin. Lähtisitkö kuskiksi?

Enempää Tipi ei ennättänyt sanoa. Petteri asettui uhmakkaaseen nelisorkka asentoon kuono vain sentin päässä Tipin nenästä. Yleensä niin kauniina kiiltävien ruskeiden poron silmien säkenöidessä nyt ilmoille pieniä punaisia palloja,

– Älä edes leikilläsi, Petteri tuhahti, nousi sitten kuin hidastetussa filmissä takaisin cooliin asentoonsa ja taputti Tipiä kevyesti etusorkallaan hartioille ja naurahti silmää vinkaten. – Ei vais, oli se sen verran hubaa ja ylimääräiset rankut kasvatti kuntoani, joten anytime, jos kyytii tarvitsette.

Tipi ei Petterin alkupelottelusta ollut ollut moksiskaan. Hän tiesi, että kovan elvistelynsä alla, tämä eturivin poro oli maailman hyväsydämisin otus. Tina ja Tipi läiskäisivät Petterille vielä yläfemmat ja kirmasivat sitten muiden tonttujen luokse ilon pitoon.

LUUKKU 10

Korvatunturin paras pulkkarinne oli täyttynyt tonttulapsista ja hieman isommistakin lapsenmielisistä tontuista kelkkoineen, pulkkineen ja liukureineen. Ämyreistä soi joululaulut katkeamattomana nonstoppina. Tonttujen iloiset ilmeet, erityyliset riemun kiljahdukset ja hieman jopa lumiset tontut seilasivat mäkeä ylös alas kuin Turun funikulaari.

Aikansa perinteistä laskutyyliä hinkattuaan Tipi ystävineen halusi jotain hieman extremempää harrastusta itselleen ja löivät viisaat. Tai no ehkä vanhempien mielestä enempikin ajattelemattomat päänsä yhteen. Yhdessä he punoivat adrenaliinia huikeasti nostattavan tempun. Temppuun kuuluisi lasku kelkan päällä käsillään seisoen hyvin kapean puiden ympäröivän solan päästä päähän. Sola lähti laskemaan mäen päältä ja kaartoi sitten reilusti poispäin mäen rinteeltä.

Tähän temppuun liittyi toki todellakin valtavia riskejä hengenvaarallisista loukkaantumisista aina kuolemaan saakka, mutta eiväthän teinitonttupojat sellaisista välittäneet. Olihan tämän ikäluokan tontut kasvaneet Duutsonien opetusfilmejä katsellen ja fanittaen. Jukan, Jarpin, HP:n ja Jarnon ei-aina-niin-turvallisetkaan temmellykset olivat saaneet myös tonttupoikien kokeilunhaluvietin venymään äärimmilleen kuin akillesjänne ennen katkeamistaan. Ehei, ei tämä edes ollut lajissaan se ihka ensimmäinen kerta. Suurilta loukkaantumisilta ja onnettomuuksilta oli kuitenkin ainakin toistaiseksi vielä onnekkaasti säästytty. Kerta se kuitenkin olisi se ensimmäinenkin. Vaara oli todellinen. Pienten tonttupoloisten henkiriepu ei myöskään muuttuisi yhdeksäksi elämäksi kuten sellaisesta kuuluisilla kissoilla.

Ensimmäiseksi tämän vähintäänkin typerän tempun testaajaksi arpoutui kivi-paperi-sakset kisan voittajana Tipi Tonttunen. Sisar osoitti vastustelunsa tähän mielipuoliseen koetukseen ryhtymisestä sellaisella temperamentilla, ettei se jäänyt takuuvarmasti kenellekään paikalla olijalle epäselväksi. Tipiä sisaren mielipiteet eivät kuitenkaan estäneet. Hän sysäsi sisarensa päättäväisesti syrjään ja asettui lähtötasanteelle syvästi keskittyneenä kuin mäkihyppääjä lähtöriu´´ u´lleen. Hän asettui kelkan päälle käsiseisontaan hakien vakaan asennon itselleen.

Pieni tontun sydän takoi rinnassa kuin lahjatonttujen ompelukone tikatessaan. Todellisuudessa Tipi oli kauhuissaan tästä tyhmänrohkeasta ja ehkäpä jopa viimeiseksi laskukseen jäävästä tempauksesta. Enää hän ei kuitenkaan voisi perua aikeitaan kasvojaan kokonaan menettämättä. Johan hänelle nauraisi naurismaan aidanseipäätkin pilkallisesti, jos hän nyt vetäytyisi hankkeesta.

Tipi keskitti katseensa solaan ja sanoi ääni aavistuksen väristen: – Tuupatkaa matkaan.

LUUKKU 11

Tipin kelkka viiletti mäkeä alas vinhaakin vinhampaa vauhtia. Lumi pöllysi jalasten halkoessa untuvaista lumikerrosta solan kovettuneen pinnan päältä. Mäen päällä seisoskeleva tonttuosasto oli jähmettynyt seuraamaan henkeään pidätellen tätä idioottimaisinta laskusuoritusta ikinä.

Kelkka pysyi kuin pysyikin solassa aina sen viimeiseen pomppuun asti. Sen jälkeen kukaan ei pystynyt jälkeenpäin kertomaan mitä oli tapahtunut missäkin järjestyksessä. Tilanteen oli eskaloinut se, että ensin kelkka oli tökännyt johonkin. Sen jälkeen oli vain näkynyt avaruusradalle sinkoutuva kelkka, suoraan eteenpäin sinkoutuva Tipi, massiivinen lumipöllähdys ja selkäpiitä karmiva räsähdys, kun kelkka oli iskeytynyt päin jäisen kuusen runkoa.

Aivan kuin tonttumaailma olisi pysähtynyt hetkeksi. Kukaan ei pystynyt liikkumaan, ei ääntämään, eikä edes räpäyttämään silmiään. Järkytys oli päässyt valloilleen. Tilannetta kesti vain muutaman sekunnin sadasosan, mutta se tuntui ikuisuudelta.

– Mä oon ihan fine, Tipin voitonriemuinen huuto kantautui järkyttyneen katsojakunnan tajuntaan. – Mutta eräs toinen ei!

Sanojen merkityksen tajuttuaan suurin osa tontuista jatkoi hetkellisesti kesken jääneitä puuhiaan, joskin hieman vaisummin, sillä eihän tällainen jännitysnäytelmä voinut mitenkään jättää ketään kylmäksi. Puolen tusinaa Tipin ystävistä sen sijaan lähtivät rynnäköllä ravaamaan solaa pitkin alas onnitellakseen lähikontaktissa tuota edesvastuutonta hurjapäätä.

Seurueen mukana viipotti myös Tina, joka oli sekä raivoissaan että ylpeä veljensä edesottamuksista. Hän antaisi veljensä kuulla vielä kunniansa, mutta nyt ei ollut sen hetki. Tipi oli kuin olikin elossa. Se oli pienen tonttutytön mielestä parasta mitä saattoi olla.

Ystävien lähestyessä Tipi puolestaan kahlasi lumessa takaisin solalle päin. Hän katsoi alaspäin tulevia ystäviään kasvoillaan täysin tulkitsematon ilme. Sitten hän käänsi ystävilleen selän ja jäi pääpainuksissa tuijottamaan edessään lepäävää myttyä.

Onnittelukolonnan rynnisti hurraa huutojen kaikuessa kohti Tipiä. Tajuttuaan ystävänsä vaisun käytöksen, heidän vauhtinsa alkoi hiipua ja kiljunta vaieta. He pysähtyivät puolikaareen Tipin taakse ja jäivät tuijottamaan samaa kohtaa kuin ystävänsä. Tonttujen sisäiset tunteet alkoivat myllertää kouristuksen omaisesti kuin vatsaan tiensä löytänyt norovirus.

Maassa heidän edessään makasi nuorehko tonttutäti, jonka selässä törötti miekka.

– Se on Terttu-täti, Tipi kuiskasi lakanan valkoisena kasvoiltaan.

LUUKKU 12

Vajaassa puolessa tunnissa pulkkarieha oli peruuttamattomasti ohi kuin koronavapaa elämä. Karmivan havainnon tehtyään nuoret tontut olivat toimineet kuten kaikkien kunniallisten tonttujen kuuluikin. He olivat soittaneet viipymättä tonttujen HÄKEen, jossa tieto uudesta kropasta oli otettu vastaan tyynen rauhallisesti kuin terapeutti asiakasta kuunnellessaan.

Sen sijaan komisario Vehnäletin rauhallinen koti-ilta oli jälleen kerran katkennut kuin sähköt energiakriisissä. Hakulaitteen piipatessa tietoa uudesta uhripoloisesta oli Vehnäletin mielenterveys jälleen koetuksella. Seitin ohut järjen säie oli kuitenkin niin lujaa tekoa, että lopullinen hermojen raiteilta syöksyminen saattoi vaivalloisesti estyä. Jälleen toiminta vei voiton hajoamistaajuudelta ja Vehnäletti säntäsi selvittämään tätä jo ennakkotiedoiltaan jokseenkin kammottavaa uutta mysteeriä. Tilanteen kasassa pysymistä saattoi toki edesauttaa sekin, että Alejandro oli juuri soittanut olevansa tulossa muuttokuormineen jossain Tanskan ja Ruotsin rajamailla. Ajomatkaa olisi jäljellä vielä joitakin päiviä, mutta pian tuo tumma adonis olisi kaappaamassa Vehnäletin jälleen kiihkeän kuumaan syleilyynsä.

Vehnäletin pärähdettyä hieman järkkyvässä mielentilassaan eskaloituneeseen tilanteeseen oli tunnelma paikan päällä ollut vielä sekava kuin Kelan opintotuen maksukriteerit. Kiitos Vehnäletin ripeän toiminnan, tutkinta oli kuitenkin käynnistynyt melkoisen pian ja homma lähtenyt rullaamaan kuin Finnairin kone kiitoradalla.

Ylimääräinen tonttukansa häädettiin matkoihinsa. Tekniikan poliisit saapuivat paikalle raskaine kantamuksineen ja rikosalue eristettiin. Tonttusen teineihin Vehnäletti suhtautui jäätävällä epäilyksellä. Vehnäletti jututti Tipin, Tinan, sekä myös heidän lähietäisyydessään nähdyt ystävät. Kukaan teinitontuista ei kuitenkaan uskaltanut kertoa täyttä totuutta tapahtumien kulusta virkavallalle. Tipin uhkarohkea temppu vaihdettiin hallittuun laskuun ja todellisia hetkiä kaunisteltiin roppakaupalla. Onneksi teinitontuilla oli ollut hyvää aikaa pohtia yhteinen tarina ruumiin löytymiselle ennen kuin virkavaltaa oli saatu paikalle.

Kuulemisten jälkeen koko nuoriso-osasto lähetettiin koteihinsa saatesanoilla: Olemme teihin vielä yhteydessä. Tinalle ja Tipille Vehnäletti loi erityisen epäilyä viestittävän katseen, joka porautui pienten tonttunuttujen läpi kuin kuumateräs jääkuutioon. Varsinkin Tina tunsi kasvojensa punehtuvan katseen voimasta, mutta ei hän ehtinyt pohtia katseen merkitystä sen enempää. Hänellä oli kyllin miettimistä siinä, miten tämä kaikki kerrottaisiin kohtapuoliin kotona isä ja äiti Tonttusille.

Komisario Vehnäletti sen sijaan tuijotti vielä pitkään epäilyn siemen rinnassa Tinan ja Tipin perään. Miten oli mahdollista, että nuo pienet tontut olivat aina siellä, missä oli meneillään rikollista toimintaa tai mistä löytyi jopa ruumiita? Oliko kyseessä jotain taianomaista?

Samassa Vehnäletin ajatuksiin kumpusi jostain syvemmältä mielen sopukoista aatos ennustuksista. Miten Esmeraldan ennustus seesteisestä elämästä olikaan mennyt niin tyystin pieleen? Tämän Esmeralda saisi vielä hyvittää. Vehnäletti tarttui puhelimeensa. Jonkun vastattua, hän tokaisi tylysti luuriin: – Raahaa luusi tänne ja sassiin! Kykyjäsi tarvitaan täällä nyt kipeämmin kuin tikkuja työnnettäisi kynsiesi alle.

LUUKKU 13

Joitakin tunteja myöhemmin ennustajaeukko Esmeralda käveli sisään Korvatunturin poliisilaitoksen ovesta. Hänen sifonkiset huivinsa laineilivat teatraalisesti ilmavirran mukana, ja lukuisat kultaisina hohtelevat ranne-, korva- ja kaulakorut kilisivät kuin tiukuset Petterin juhlalängissä aattoiltana.

Esmeralda ei liioin ehtinyt kysyä edes tietä infosta, kun komisario Vehnäletti jo miltei karjui hänen nimeään ja käskytti poppanaisen astelemaan viipymättä pyhättöönsä. Tai no tavallinen työhuonehan se oli, mutta koskapa Vehnäletti olisi mihinkään tavalliseen ollut tyytyväinen.

Esmeralda pisti juoksuksi. Vehnäletin kädessä sojotti revolveri kohti kattoa. Vaikutti pahasti siltä, että komisarin epävakaus oli jälleen horjahtelevaa kuin pikku poron ensi askeleet. Lähemmäs päästyään Esmeralda kavensi silmänsä viiruiksi ja siirsi intensiivisen katseensa Vehnäletin edelleen ilmassa sojottavaan aseeseen. Ilmassa väreili jotain mystistä. Varmuudella emme voi päätellä johtuiko seuraava Esmeraldan katseesta vai Vehnäletin tasapainon luonnollisesta palautumisesta.

– Kappas, miksi minun aseeni on tässä? Laitetaan äkkiä laatikoon, Vehnäletti tokaisi hieman itsekin pöllähtäneenä ja toimi sanojensa mukaisesti. Sitten hän pyysi Esmeraldan istuutumaan työpöytänsä toiselle puolelle kohteliaasti kuin Pupu Salkkareiden Dahliaa palvellessaan.

Vehnäletti oli ollut hyvin käärmeissään Esmeraldalle tämän aiemmasta povauksesta eli seesteisestä poliisin työstä. Hänen suunsa ei kuitenkaan pystynyt muodostamaan mitään epäkohteliasta ilmaisua Esmeraldalle. Vaikka ajatuksissa ilmaisut olivat hyvän maun rajoilla, suusta pulppusi vain kiitos ja ole hyvä -sanoja.

– Outoa, Vehnäletti ajatteli ja päätti kokeilla vielä kerran. Hän pisti suunsa tötterölle ja yritti sanoa: "Senkin huuhaa huijari!" Mutta suusta kuului: "Aivan ihanaa kuin tulit!" Hän ei voinut käsittää. Esmeralda vain hymyili mystisesti ja pyöritteli sormissaan jotain amulettia kiihtyvällä vauhdilla.

Hetken hölmisteltyään tilanteen outoutta Vehnäletti kuitenkin alkoi suoltaa tapahtumia ja avun tarvetta Korvatunturin joulurauhaa sabotoivasta murhanhimoisesta roistosta.

Esmeralda kuunteli kertomuksen vaitonaisena. Sen jälkeen hän pysähtyi tuumailemaan hetkiseksi. Tovin kulutta hän otti esiin käsimatkatavaraksi luokitellun matkakristallipallonsa aivan kuin se olisi maailman luonnollisin asia.

Hän hankasi ja hinkkasi pallon kristallista pintaa sifonkisella huivillaan. Sitten hän tutki palloa. Hän kurtisteli kulmiaan, mumisi jotain outouksia ja leijutteli sitten käsiään pallon pinnan tuntumassa. Aivan yllättäen hän lopetti. Hän keräsi tavaransa takaisin laukkuunsa ja napitti sitten suoraan Vehnäletin hämmennyksestä apposen ammolleen avautuneisiin silmiin.

– Jutun takana ovat sinun vanhat tuttusi, Esmeralda sanoi mystisellä äänellään. – kolme konnaa ja neljän hengen perhe.

Sitten, aivan varoittamatta, Esmeralda nousi tuolistaan, heilautti sifonkiset huivinsa diivan elkein ja poistui taakseen katsomatta. Komisario Vehnäletti tuijotti oraakkelin perään suu auki loksahtaneena kuin hauki kuivalla maalla. Hetken tuijotettuaan hän tokeentui ja päätti yrittää jälleen voimasanojen lausumista.

– Pirskatin ennustajan pentele, hänen suustaan kajahti kuin megafonista.

Tätä kaunista ilmaisua Esmeralda ei kuitenkaan enää kuullut. Esmeralda "has left the building."

LUUKKU 14

Sillä aikaa Tonttusten kotitalolla vietettiin lievästi ilmaistuna melko haasteellisia hetkiä. Tottahan toki juorut olivat kulkeutuneet isä ja äiti Tonttusten korviin jo paljon ennen Tinan ja Tipin kotiutumista mäenlasku reissultaan. Siksipä vastaanotto olikin ollut melkoisen jäätävä kaksosten yrittäessä livahtaa huomiota herättämättömästi ullakolle.

– Sassiin tänne, oli isä Tonttunen ärjynyt olohuoneen sohvan uumenista. – Se on sitten vähän niin kuin sellainen juttu, että te kaksi saatte keksiä melkomoisen selityksen välttyäksenne seuraavan parin sadan vuoden kotiarestilta.

Eihän siinä auttanut muu. Tina ja Tipi laahustivat pienet leuat rinnuksillaan kohti uusia pettymyksiä. He pysähtyivät vihasta pihisevän isän ja pettymystä huokuvan äidin katseiden eteen. Sanomattakin oli selvä, että he eivät myöntäisi mitään, mitä ei olisi aivan pakko.

Koska kumpikaan lapsista ei sanonut mitään, alkoi isä jyristä ukkosen voimalla.

– Minkä kaistapäisen laskusuorituksen sinä Tipi olet mennyt tekemään? Laskea nyt käsillään hengenvaarallista solaa pitkin? Oletko päästäsi sekaisin? Ja sinä Tina. Miten sinä et estänyt tuota veljeäsi? Oletko nyt tyytyväinen itseesi? Entä jos Tipi olisi kuollut…?

Sekä Tinan että Tipin poskille vierähteli pieniä kuumia kyyneleitä kuin lasisia helmiä. Kaksoset olivat häpeissään. Heidän ei auttanut muu kuin kertoa koko touhu alusta loppuun mitään salaamatta tai muuntamatta. He kertoivat tavallisen mäen laskun tuntuneen tylsältä, tempun kehittämisen porukalla, kivi-paperi-sakset arvonnasta ja myös siitä, miten Tina oli kyllä yrittänyt estää veljeään.

Päästyään tämän yltiörehellisen kertomuksen loppuun, sekä anteeksipyynnöt suoritettuaan, isä ja äiti Tonttuset katsoivat heitä hetken hiljaa miettiväisinä. Sitten:

– Ainakin olitte rehellisiä, isä Tonttunen sanoi nyt jo normaalilla äänensävyllään. – Vannotteko, ettette enää ikinä keksi moista?

Tina ja Tipi nyökkäsivät sanomatta mitään. He tiesivät pienissä tontun sydämissään täysin, mikä oli mennyt pieleen ja miten seuraavalla kerralla samanlaisessa tilanteessa tulisi toimia. Isän katse lämpeni. Hän nousi sohvalta ja otti molemmat lapset karhumaiseen syleilyynsä. – Onhan mekin äidin kanssa oltu teinejä. Minun näytön paikkani oli Julmanrinteen päältä sateenvarjon kanssa hyppääminen. Äiti puolestaan sukelsi Kuolemanlammen päästä päähän. Kunhan lupaatte, että opitte kerrasta.

Tina ja Tipi sopersivat hyvin epäselvästi kyllänsä. Isä irrotti otteensa ja jatkoi sitten toisella aiheella.

– Löysitte sitten toisen ruumiinkin?

Tina purskahti nyt vollottavaan itkuun. Tipi katsoi ensin isää ja sitten äitiä surun tummentamilla silmillään. Sitten hän sanoi jotain mikä, ihme kyllä, ei ollut vielä juorukellojen kilkatuksen mukana äidille ja isälle informoitunut.

– Se kuollut oli Terttu-täti!

LUUKKU 15

Esmeraldan kadottua kuin sukka pyykkikoneeseen Vehnäletti oli ollut täysin ulapalla. Mitä ihmettä ennustajaeukko oli tarkoittanut puhuttuaan vanhoista tutuista? Hän oli miettinyt ja pähkäillyt. Pähkäillyt ja miettinyt. Onneksi tunnin ankaran pohdinnan jälkeen kirkasvaloledi oli syttynyt hänen päänsä yläpuolelle kuin joulutähti joulutaivaalle konsanaan. Ainoat tällaiseen raakalaismaiseen tekoon kykenevät tuttavat istuivat hänen tietääkseen kakkuaan Hämeenlinnan vankilassa vartioituina kuin Ateneumin taidekokoelma.

Tämän hoksattuaan Vehnäletti oli rynnännyt päätä pahkaa poliisien autovarikolle. Hän oli valinnut kahdesta loppuun kulutetusta autopolosta toisen, hypännyt sen enempää aikailematta ratin taakse ja päräyttänyt matkaan. Hän oli kaahannut pillit ulvoen kuin Kalle Rovanperä. Tosin eihän Kallella sentään pillejä Toyotassaan ollut, mutta nopeusviisari jähmettyi kutakuinkin samoihin lukemiin.

Useamman tunnin autourheilun jälkeen vankilan julma siluetti vihdoin piirtyi aavistuksen vaalenevaa taivaanrantaa vasten. Kirkkaat valonheittimet valaisivat paksuja vankilan muureja, joiden päälle oli kieputettu piikkilankaa syheröksi kuin sähköiskun saaneella tukka.

Ajomatka oli ollut pitkä ja taival valoton, eikä edes Petteri ollut treenikauteensa vedoten päässyt nenällään valoa antamaan pimeään.

Vehnäletti pysäytti siviili Skodansa miltei tyhjän parkkikentän ruutuun hieman vinosti viitsimättä turhaan ryhtyä edes oikaisu puuhiin. Vankilan suuntaan ei näyttänyt olevan suurta väenpaljoutta alkuyöstä olevan tyrkyllä. Hän suoristeli käsin ajon rypistämiä vaatteitaan ja suuntasi sitten määrätietoiset askelensa kohti vankilan pääportteja.

Poristen kuin joulupuuro aattona haudekattilassa hän selitti ovitekniikalle vierailunsa perisyitä sekä vierailunsa vieläpä jokseenkin outoon ajankohtaan. Meriselitykset olivatkin tarpeen. Vankilan ovimikko ei meinannut uskoa kuulemaansa. Sen verran juoni rönsyili kuin hoitamaton mansikkapelto. Vasta kolmas toisto sai jotain aikaiseksi. Ovenvartija käski Vehnäletin vaieta ja odottaa hievahtamatta paikalaan kuin suolapatsas.

Tovin teljettyä ovea tuijotettuaan Vehnäletin ärsyyntyminen alkoi olla hallitsematonta. Hän oli juuri aikeissa takoa jämerän rautaista ovea nyrkeillään kuin Eva Wahlström huippuvuosinaan, kun se aivan yllättäen aukeni. Olikin vain senteistä kiinni, ettei kookas avainnippuaan kädessään heilutteleva vankilanjohtaja saanut nyrkistä nenäänsä.

Ei ole täysin varmaa säikähtikö läheltä piti -tilannetta enemmän Vehnäletti vai vankilan johtaja. Tilanne pysyi kuitenkin miltei stabiilina ja Kemppaiseksi esittäytynyt vankilanjohtaja pyysi Vehnäletin seuraamaan itseään. He kävelivät jonossa kuin köyhän talon porsaat pitkin betonibunkkerisia käytäviä. Välillä he astuivat lukituista kalteriovista läpi ja jatkoivat sitten jälleen uusiin käytäviin.

Vihdoin Kemppainen pysähtyi ja tokaisi tasapaksulla äänellä: – En suosittelisi tapaamista teille. Jos kuitenkin nyt aiotte tuosta ovesta astua sisään, emme takaa turvallisuuttanne. Turvasananne on kausivalo. Käyttäkää sitä, kun tahdotte ulos. Siis jos teissä nyt ylipäätään on mitään enää ulos tulemaan.

LUUKKU 16

Konstaapeli Vehnäletti oikaisi virkahattuaan ja astui sisään kolkkoon 2*2 metriseen huoneeseen. Huoneen jakoi kahtia lattiasta kattoon ulottuva kirkas panssarilasi. Äänentoisto puoliskoiden välillä oli tehostettu mikrofonein ja kaiuttimin kuin äänitysstudiossa. Huoneen puolikkaista kumpainenkin oli valaistu kalterein suojatuin loisteputkivalaisimin. Ne levittivät kelmeää keinovaloaan ympärilleen. Huoneen seinät olivat likaisen valkoiset. Lasin toisella puolella maassa oli vain patja. Sen päällä istuivat Vehnäletin taannoin telkien taakse toimittamat veijarit Larsson, Metku ja Ketku.

Jälleen näkeminen oli tunteikas kuin viime tapaamisesta olisi kulunut jo vuosia. Todellisuudessa konnat olivat suorastaan loikkineet komisario Vehnäletin syliin kuin aropupuset vain vajaata vuotta aiemmin. Tämä tunnemyrsky ei kuitenkaan ollut iloinen. Larssonin tunnistaessa vierailijansa hän nousi pystyyn kepeästi kuin kärppä ja otti muutaman kengurun loikan kohti tulijaa. Irvistäen hän mätkähti koko painollaan lasista seinämää vasten. Lasi oli kuitenkin vahvaa tekoa ja kesti sotaisan operaation vaivatta. Larsson lakosi lattialle uhkaavan aggressiivisuuden valahtaessa mukana lattian rakoon. Sen sijaan Metku ja Ketku suhtautuivat tulijaan enemmänkin välinpitämättömästi ja jatkoivat kortin peluutaan Vehnälettiin päin edes vilkaisematta.

Välikohtaus oli ollut tarpeen. Kohdattuaan ylivertaisen lasiseinämän Larsson pystyi keskittymään olennaiseen. Hän alkoi narisevalla äänellään kysellä mikä soi heille tämän kunnian ja miten hän voisi hyötyä käynnistä itse. Komisario Vehnäletti ei velmuilijan kiristysyrityksiin langennut. Vehnäletti kertoi hyvin asiallisesti syyn tuloonsa. Larsson saisi valita itse visertäisikö tietojaan vai vaikenisiko. Vankityrmästä ei kuitenkaan poispääsyä olisi luvassa vielä vuosikymmeniin.

Tämän rekisteröityään violetin kuontalonsa alle Larsson tuijotti hetken Vehnälettiä murhanhimoisena. Sitten hän tuhahti vihaisena kuin vauhkoontunut härkä. Tunnin verran Vehnäletti jaksoi yrittää tietojen urkkimista, mutta kolmikko pysyi vaiti. Tuloksettomaan kuulusteluun turhautuneena hän viimein huikkasi ilmoille turvasanansa ja astui vankilan betonisille käytäville. Hän kiitti vankilanjohtaja Kemppaista tapaamisen järjestämisestä, siirtyi autolleen ja lähti ajelemaan nyt hieman hillitymmin takaisin kohti Korvatunturia.

Vehnäletin mietteissä myllersi. Ainoa varma asia oli, että tämä kelmikolmikko oli murhien hetkellä ollut vankilan muurien sisäpuolella jumissa yhtä varmasti kuin joulupukki oli olemassa. Tällä kertaa kolmikolla ei ollut osaa eikä arpaa Korvatunturin tapahtumiin. Mutta kenellä sitten oli? Neljän hengen perheellä? Miksei kukaan ollut nähnyt eikä kuullut mitään? Tai ei ainakaan myöntänyt sellaista. Bussipysäkille oli ensimmäisenä saapunut Tonttusten perhe pikku tonttutytön hälyttämänä. Uhmarinteellä kroppaan oli törmännyt Tipi Tonttunen. Myös sisar oli ollut huudeilla. Miten tuo tuiki tavallinen tonttuperhe saattoi aina olla siellä missä tapahtui? Varsinkin teinitontut Tina ja Tipi olivat jatkuvasti virkavallan tiellä. Ettei vain heillä olisi jotain tekemistä asioiden kanssa? Yleensähän ne herttaisimmat olivat ne vaarallisimmat.

Vehnäletin ajatukset raksuttivat vielä hetken kuin entisajan herätyskello. Kukaan ei varmastikaan olisi pysynyt hänen mielenjuoksun kintereillä, eikä seuraavaa päätelmää olisi kukaan muu tutkintaa suorittava taho voinut mitenkään edes miettiä.

– Tutkintalinja on nyt selvä kuin entinen alkoholisti, Vehnäletti viimein kajautti ääneen itselleen. – Pääepäiltynä on tästä hetkestä lähtien vain ja ainoastaan Tonttusten perhe.

LUUKKU 17

Autuaan tietämättöminä siitä mitä jossain Hämeenlinnan ja Korvatunturin välillä ajateltiin, oli perhe Tonttunen aloittanut kunnollisen jouluvalmistelumaratoninsa. Keittiöstä leijui herkullinen pipareiden tuoksu Tinan ja Tipin toimesta. Muualla talossa hajunystyröitä kirvoitteli pesuaineiden puhdas sinfonia. Äiti Tonttunen oli huiskinut pölyjä kaikilta pinnoilta, isä Tonttusen imuroidessa ja kuuratessa kaikki lattiat kiiltelevän puhtaiksi kuin ruokasoodalla entisöity joulupata. Sen jälkeen isä olikin ryhtynyt kiinnittelemään kausivalosarjoja ylt´ympäriinsä. Hän olisi halunnut virittää värikkäät led-valosarjat myöskin välkkymään jonkin mahtavan metallisoundisen joulubiisin tahtiin, mutta äiti Tonttunen oli tajunnut aikeet isän nostaessa soundbaria karhun syleilyynsä. Äiti Tonttusen paheksuva katse silmien sirristyksineen ja suun mutristuksineen olivat painaneet isä Tonttusen innosta suoristuneen ryhdin pettymystä huokuvaan lysyyn kuin lumiukko kevään tullessa. Ja kuinka ollakaan, soundbar oli palautunut omalle paikalleen tv:n alle.

Tipi ja Tina olivat puurtaneet keittiössä koko aamupäivän. Pipareiden leipominenhan oli heidän ikiaikainen joulutraditionsa, joka tuli ajoittaa täsmällisesti samaan päivään ja prikulleen yhteneväiseen sekuntiin aivan kuin aikamerkin maalaiskylään toimittava Onnibussin kulki reitillään.

Vain kerran aiemmin tästä perinteestä oli poikettu. Tuolloin päivää oli aikaistettu teinitonttujen harmitellessa bileisiin pääsyn eväämisestä. Samana päivänä, kesken leivonnan, olivat espanjalaiset kollegatontut soittaneet pienen suomalaistytön ahdingosta jossain päin tropiikkia. Silloin piparit ja pursottimet olivat jääneet kakkoseksi Tinan ja Tipin priorisoidessa tehtävä akuutimmaksi kuin noiden ruskeiden herkkupalojen valmistuksen.

Se joulu oli muutoinkin ollut tyystin erilainen. Koko Tonttusten perhe oli joutunut viettämään sen trooppisessa helteessä, kaukana lumisesta pohjolasta. Tapaus oli kuitenkin ollut myös opettavainen. Nyt he tiesivät varmuudella joulun saapuvan maailman jokaiseen kolkkaan. Aivan kaikkialle. Tarkoittaen siis todella muuallekin kuin vain Korvatunturille. Silti perhe oli visusti päättänyt oman Korvatunturin olevan mansikka ja tropiikin mustikka. Siitä eteenpäin jokainen joulu oli yhdessä tuumin päätetty viettää omassa kodossa, rakkaalla kotiseudulla. He pysyisivät jouluisin aina Korvatunturilla. Piste.

Valmistelujen ollessa loppusuoralla pihatielle ajoi jokin vinhasti pärisevä härveli. Tipi syöksyi ikkunaan tarkistamaan tulijan henkilöllisyyttä kuin naali saaliin nähdessään. Ensin hän tunnisti valkoisen talvirenkailla varustetun skootterin ja vasta sen jälkeen sukkelasti Vespan seljästä nousevan komisario Vehnäletin.

– Se on Vehnis, Tipi kiljaisi muille häkeltyneenä. – Mitä se meistä haluaa?

Kysymys oli sinällään melko turha. Asia selvisi tuossa tuokiossa. Vehnäletti vouhotti sisään ja käskytti koko joukon istuutumaan keittiönpöydän ääreen. Hänen eleensä ja äänenpainonsa eivät luvanneet hyvää. Keventääkseen edes piirun verran tunnelmaa, Tina nosti keskelle pöytää vastaleivotut piparit ja tarjosi niitä vakavailmeiselle komisariolle. Piparien taika ei kuitenkaan auttanut. Vehnäletti huiskautti tarjoillun kulhon edestään.

– Kröhöm, Vehnäletti selvensi kurkkuaan ja alkoi paasata. – Meillä on nyt täysi syy epäillä, että teidän perheenne on sekaantunut näihin murhiin syvemmälle kuin kolikko Mariaanien hautaan upotessaan.

– Mitä hiisin sepityksiä sinä julkeat tulla meidän kotiimme esittämään, Isä Tonttusen pitkä parta värähti hänen kumartuessaan suuttumuksen vääristämät kasvot punaisina Vehnälettiin päin. – Tämän kunniallisempaa perhettä ei tässä tunturissa asu!

Muu perhe hätkähti isän mahtipontisena jylisevää ääntä. Yhdelle jos toisellekin alkoi nousta pieniä kyynelhelmiä silmänurkkiin. Myös kasvot kalpenivat silminnähden heidän tarttuessaan toisiaan käsistä ja jäädessä odottamaan Vehnäletin perusteluja tälle täysin odottamatta laukaistuun, ja niin perin pöyristyttävälle väitteelleen.

LUUKKU 18

Monessa liemessä uitetun Vehnäletin sisällä läikähti katumus. Mitä hän oikein oli ajatellut? Rynnätä päistikkaa syyttämään ystäviään? Ystäviä. Kyllä. Sellaisiahan Tonttuset hänelle olivat. Jo useana vuonna peräkkäin heidän elämänpolkunsa olivat risteytyneet. Ei toki välttämättä aina parhaimmissa merkeissä, mutta tämä perhe oli myös joutunut hyvin usein täysin tahtomattaan myrskyn silmään kuin Jack Sparrowin Mustahelmi -alus. Mutta joka kerta he olivat yhdessä onnistuneet selvittämään asiat aina lopulta parhain päin. Ei. Hänellä ei ollut mitään oikeutta syyttää tätä maailman ihastuttavinta tonttuperhettä.

– Anteeksi, Vehnäletti sai vaivoin sanottua pintaan nousevalta voimakkaalta häpeän tunteeltaan. – En ole oikein oma itseni. Minä olen…

Hän vaikeni hetkeksi katsoen samalla Tonttusten perheen jäseniä vuorotellen ymmärrystä anellen. Sitten hänen suustaan vain alkoi virrata sanoja hallitsemattomasti erityisen nopealla taajuudella. Hän ei enää jaksanut välittää siitä, mitä hän saisi siviilitontuille kertoa ja mitä ei. Ja niin hän kertoi kaiken, mitä ajatukset poliisin ratkaisukeskeiseen aivolohkoon oli tallentunut.

Hän kertoi Esmeraldasta ja tämän ennustuksista. Hän kertoi Alehjandron kaipauksesta, joka ei sinällään edes liittynyt asiaan. Käännekohta oli kuitenkin jo ohitettu henkilökohtaisuuden ja virkavelvollisuuden osalta. Hän kertoi toiveikkaasta reissustaan Hämeenlinnaan ja siitä, miten kelmikolmikosta ei ollut saatu mitään irti. Hän kertoi, miten tutkinta oli tukossa kuin nenä flunssassa. Ja siitä, kuinka hän oli saattanutkaan olla niin perinpohjaisen moukkamainen, että heti Kanta-Hämeen turneelta palattuaan hän oli vain lennosta vaihtanut auton skootteriinsa ja rynnännyt sitten suorinta reittiä Tonttusia tilille panemaan. Sen sanottuaan hän vaikeni.

Tonttuset olivat kuunnelleet poliisi poloista hipisenhiljaa. Purkaus oli ollut ennakoimaton ja hetken toinnuttuaan Tonttuset olivat piirittäneet tuon ailahtelevasta luonteestaankin huolimatta niin herttaisen Vehniksen ja sulkeneet muitta mutkitta kuuluisaan ryhmähaliinsa.

Hali oli kestänyt kotvan, mutta tehnyt selvästi kaikille hyvää. Vehnäletti loi vielä häveliään katseen pipareihin, joista aiemmin oli kieltäytynyt nolosti. Tonttuset huomasivat katseen, mutteivat olleet moksiskaan. Päin vastoin äiti ilmoitti täräyttävänsä paatoksellisen hetken kunniaksi oikein kunnon pannusumpit. Juoman valmistumisen aikana Tina ja Tipi kierrättivät Vehnäletin uudessa kodissaan katsastamassa paikat Vehnäletin vähän väliä huokaillessa ihastuksissaan. Kahvikutsun kajahdettua kaikki palasivat pöytään ja teinikaksosten uteliaisuus ei enää pysynyt hallinnassa.

– Kuka se eka murhattu oli, Tipi sinkautti ilmoille varoittamatta.

– Tonttuopiston nuorehko lehtori Kielo Hortensia, Vehnäletti möläytti ennen kuin tajusi ylittäneensä salassapitovelvollisuutensa viimeisenkin rajan rankkaakin rankemmin. – Ei kun siis ei kukaan…

LUUKKU 19

– Ei Kielo, Tina parkaisi silmät ymmyrkäisinä. Hän vetäisi pienen tonttukämmenensä suun eteen kauhistuneena. – Meidän viimeinen tuntimme ennen joululomalle pinkaisua oli juuri hän pitämänsä. Joulukranssien valmistuksen syvempi teoria -kurssi.

Vehnäletin itsensä soimaaminen möläytyksestään loppui välittömästi. Ehkä näin oli tarkoituskin käydä. Taas yhteys Tonttusiin! Hänen epäilyksensä ponnahtivat uudelleen esiin, vaikkakin hän katui aatoksiaan heti kuin Sanna Marin jauhobileitään. Juurihan hän oli haudannut epäilyksensä Tonttusia kohtaan. Sattuma, mikä sattuma. Tilaisuutta ei kuitenkaan saanut päästää käsistä. Kuuleminen oli aloitettava välittömästi. Välttääkseen uudet sudenkuopat valtuuksiensa venyttelystä hän ilmoitti Tonttusten perheelle virkaintoisena kuulevansa heitä nyt heti murhatapauksiin liittyen.

– Te siis tunsitte hänet, Vehnäletin soundiin ilmestyi virallisuutta. – Voitteko kertoa hänestä?

– Ei kai me nyt opeja tunneta, Tipi puhahti, mutta jatkoi sitten asiallisemmin. – Mutta sellainen kaikkien pitämä teoreetikko se oli. Pukeutui aina jakkupukuun, tukka tiukasti nutturalla ja puolikuun malliset kakkulat nenällään. Ai niin, mutta Vapaa-ajalla sen staili oli kai ihan eri luokkaa. Joku kertoi nähneensä sen meikattuna ja laitettuna. Ope oli kuulemma näyttänyt ihan tonttumissiltä.

– Ja teillä oli viimeinen tunti hänen pitämänään, Vehnäletti jatkoi tenttaamistaan.

– Joo, Tina siirtyi vastaajan penkille vähän nolostuneena, kun joutui myöntämään vanhempien edessä koulunkäynnin takkuilevan kuin kampaamattoman tukan. – Mutten ainakaan minä muista siitä mitään. Meillä oli kiire lähteä kotiin muuttoa tekemään.

– Teillä ei siis ole mitään mielikuvaa siitä, miksi maikkanne olisi murhattu, Vehnäletin virkaintoisuus muutti myös äänenpainoa.

– No höh, Tipi alkoi tuskastua. – Miks me tiedettäis meidän opettajistamme jotain? Nehän ovat ihan dinosauruksia ja fossiileita.

– Tipi! Isä Tonttunen jyrähti kasvattajan ominaisuudessaan, ja vaiensi samalla poikansa pitkänlinjan kasvatusmetodeillaan selvästi onnistuneena.

Vehnäletti yritti kaivella vielä esiin teinien muistikuvia siitä, millaisissa piireissä lehtori oli liikkunut, oliko hän käyttäytynyt erikoisesti tai olivatko lapset huomanneet jotain muutosta opettajattaren käytöksessä? Vastaukset olivat olleet lyhyitä kuin päättömän kananlento. Tina ja Tipi eivät tuntuneet tietävän mitään, mikä olisi voinut edistää tutkimuksia.

– Ai kauhee, Äiti Tonttunen parkaisi hätääntyneenä ja ponnahti pystyyn kuin hajonnut jousi. – Minun pitäisi olla vartin päästä hammaslääkärissä Korvenkylällä. Miten olen voinut unohtaa koko asian?

Kuuleminen oli kuivunut kasaan kuin toisiinsa kyllästyneiden rakastavaisten suhde. Niinpä Vehnäletti tarjoutui ottamaan äidin takaritsilleen. Heillähän oli sama matka Korvakylän raitille. Äiti tarttui tarjoukseen ja pian naiskaksikko mennä viiletti kotikatua poispäin kaulaliinat ilmavirrassa vinhasti vipattaen.

LUUKKU 20

Vehnäletin ja Äiti Tonttusen lähdettyä isä Tonttunen käytti tilaisuuden hyväkseen. Hän huikkasi haukotellen lapsilleen menevänsä ottamaan ihan pikkiriikkiset päivänokoset. Pian olohuoneen sohvalta alkoikin kantautua vaimeaa moottorisahamaista kuorsausta.

Tinan ja Tipin jäädessä kahden, heidän pienet tonttunystyränsä alkoivat hahmottaa tilanteen koko karmeutta. Tonttutelepatian voimin he peilasivat aatoksiaan toistensa aatoksiin vaivatta. Kaksi heidän tuntemaa nuorehkoa tonttua oli teilattu kylmäverisesti. Vieläpä juuri joulun alla. He olivat nähneet molemmat kropat. Vieläpä aina ensimmäisten joukossa. Miksi heidän piti aina joutua tapahtumien ytimeen? Eikö vähempikin olisi riittänyt? Ei tosiaan ollut ihme, että konstaapeli Vehnäletinkin psyyke hieman harhaili kadoksissa, kun epäilyt heräsivät juuri heidän tekemisiään kohtaan. Mutta miksi juuri he? Hehän olivat vielä aivan keskenkasvuisiakin. Eikö maailmankaikkeudessa ollut mitään oikeutta ja kohtuutta poloisia pikkutonttuja kohtaan?

Pienet ajatukset velloivat päämäärättöminä hetken ennen kuin toimeliaan kaksikon perusluonne paljastui hetkellisesti sekasortoon vajonneen kaaoksen keskeltä.

– Stop tykkänään, Tina viestitti telepatian keinoin veljelleen. – Mehän ei muuten tähän alistuta. Järki käteen ja aletaan miettiä ratkaisua. Tehdään aikajana. Tai hei parempi, käytä Tipi sitä lappeenrantalaisen rikostutkija Sorjosen laatikkometodia.

Tinan toimesta kronologinen järjestys alkoi hahmottua. Ensimmäinen ruumis oli löydetty vain päivä sen jälkeen, kun he olivat saapuneet muuttopuuhiin ja joulun viettoon. He olivat asuneet naapurustosta lähimpänä tapahtumapaikkaa, jolloin oli ollut loogista apua haettavan juuri heiltä. Toinen ruumis oli löytynyt päivää myöhemmin. Sekin oli paikassa, jonka oli pakko olla sattumaa. Aikajana ei siis auttanut yhtään.

Tipi oli teipannut lattiaan maalarin teipillä joitakin neliöitä ja käski myös sisarensa astua toiseen sellaiseen hänen vierelleen. Osaan yksi kuului miettiä paremmin tunnetun uhrin viimeistä kohtaamista heidän kanssaan. Molemmat teinitontut sulkivat silmänsä ja alkoivat miettiä ankarasti kuin pohjoistuulen tuiverrus tunturissa.

Terttu oli ollut juhlien jälkeen yötä heillä. Mitä ihmettä aamulla oli tapahtunut? He olivat syöneet aamupalaa ja rupatelleet. Mihin Terttu oli ollut menossa? Hän oli sanonut jotain. Aivan. Hän oli maininnut hammaslääkärin. Oliko hän maininnut muuta? Ei kai, Terttu oli miehensä kanssa pakannut omaisuutensa ja lähtenyt kotiin. Ei suuria jäähyväisiä. Ei mitään merkillistä.

Tipi ja Tina avasivat silmänsä yhtä aikaa, ja sanattomasta sopimuksesta siirtyivät seuraaviin ruutuihin pönöttämään. He sulkivat jälleen silmänsä ja antoivat ajatustensa virrata vapaina. Kielo oli heidän opettajansa. Viimeinen tunti ennen vapaata oli ollut puuduttava. Kielo oli mutissut matalalla äänellä. Muuttoon lähdössä olevien kaksosten keskittyminen oli ollut kuin hiirellä juoksupyörässä. Oliko tunnilla tapahtunut jotain erikoista? Ei kai. Ei kun olipas!

Molempien teinitonttujen silmät rävähtivät auki kuin paineen poksauttamina. He vilkaisivat toisiinsa innoissaan keksimästään yhteydestä. Toisaalta he olivat myös kauhuissaan. Nyt oli toimittava ja sassiin!

LUUKKU 21

Autuaan tietämättömänä perheensä puuhasteluista äiti Tonttunen istahti hammaslääkärin odotushuoneen pehmeälle sohvalle. Vehnäletin ansiosta hän oli kuin olikin ennättänyt hammaslääkäriin ajallaan. Kiire oli tosin ollut hyödytöntä. Vastaanottajavirkailija oli keinotekoisesti pahoitellen todennut hammaslääkärin olevan noin 20 minuuttia myöhässä aikataulustaan ja kehottanut vain ynseästi äiti Tonttusta venttailemaan aloillaan.

Äiti Tonttusta tilanne ei ollut suuremmin harmittanut. Näin hänelle oli siunaantunut aikaa selaille 24-nimistä juorulehteä. Lehden sivut olivat täynnä julkkistonttujen edesottamuksia, joista kukaan ei koskaan, eikä milloinkaan tunnustanut olevansa kiinnostunut. Silti partureiden, lääkäreiden, hammaslääkäreiden ja oikeastaan minkä tahansa odotustilan viihdykkeeksi tarjottujen irtonumeroiden reunojen rispaantuminen kertoi vääjäämätöntä kieltään. Ei ollut tonttua, joka ei tilaisuuden tullen olisi napannut juorumedian ykkösartikkelia käteensä oman elämänsä tylsyyden poistattajaksi. Oli helppo arvostella muita, kun oma elämä oli ummehtunutta kuin hengityksen lemu yön jäljiltä.

Puolisen tuntia aikataulusta myöhässä hammaslääkärin ovi vihdoin aukeni ja äiti Tonttunen komennettiin sisään.

Outoa. äiti Tonttunen pysähtyi ovelle mielessään ihmetellen. Miksi hammaslääkäri oli myöhässä? Eihän täältä tullut edes ulos ketään? Ajatukset eivät ehdi pidemmälle, sillä tummahko maskiin pukeutunut hammaslääkäri tervehti häntä iloisesti. Äiti Tonttunen vastasi kohteliaasti tervehdykseen ja vilkuili uteliaana ympärilleen. Huoneessa leijui puudutteiden ja paikka-aineiden ominaistuoksu. Ikkunattomalla seinällä kaapit kätkivät sisälleen kaiketi tarvittavia aineita ja instrumentteja. Toiselle seinustalle oli sijoitettu työpöytä tietokoneineen. Lienee potilastietojen kirjaamista ElfCare -kirjausjärjestelmää varten. Keskellä huonetta näkyi tuo lattiaan pultattu pahamainen hammaslääkärin erikoistuoli, johon kukaan ei koskaan mielellään halunnut istuutua. Perinteikkääseen tapaan tuolin yläpuolella jöpötti niin ikään tarpeelliseksi havaittu kirkasvalolamppu.

Viimeisteltyään työvälinetarjottimensa hammaslääkäri kehotti äiti Tonttusen rentoutumaan ja asettumaan mukavaan asentoon tuolille. Sanojensa vahvistukseksi hammaslääkäri ojensi tummentavat lasit. Äiti Tonttunen otti ojennetut lasit vastaan käsi hieman pelosta vipattaen ja asetteli lasit nenälleen. Sitten hän asettui puoli-istuvaan asentoon hammaslääkärin kidutuspenkkiin.

Hammaslääkäri laski työvälinesarjansa kääntyvälle pöydälle tuolin viereen ja ryhtyi laskemaan äidin penkkiä epämiellyttävästi vaakatasoon. Mieltymystensä mukaisen tason saavutettuaan hän vielä käänsi työvälineitä kannattelevan pöydän äiti Tonttusen vatsan päälle. Sitten hän kehotti äiti Tonttusen avaamaan suunsa. Pian äiti Tonttunen tunsikin jo suussaan muutamia vanupalleroita. Hän kuuli jokin suhisevan instrumentin lähestyvän avoinna ammottavaa suutaan.

Äiti Tonttunen kavahti paikallaan. Hän ei ollut koskaan ikinä tiennyt pelkäävänsä hammaslääkäriä. Hänen pienet tontunaivonsa alkoivat ilkkua pilkallisesti. Miksei huoneessa ole hammashoitajaa? Entä jos tuo lääkäri ei osaakaan porata ja osuu sinua ikeneen viheliäästi ulisevine vempaimineen? Tähän tuoliinhan olet nalkitettu. Et pääse pakoon. Mitäs tekisit, jos lääkäri haluaisikin sinulle pahaa?

Äidin vimmatusti vilistävät ajatukset alkoivat onneksi laantua hammaslääkärin ryhtyessä puuhiinsa. Hän muistutti vielä itseään nenän kautta hengittämisestä. Hän laski jännityksestä ylösnousseen hartialinjansa hieman teatraalisesti alas.

– Jaahas, mitäs täällä on, Hammaslääkäri alkoi puhua pajattamaan lähinnä itselleen. – Tuonne jos pistän, ei ole tajuissaan kauaa. Minnehän tämän piilottaisin? Kaipaisikohan tätä kukaan? Ei, ei enää, trallallaa, kaksi on riittämiin.

Äiti Tonttusen silmät rävähtivät auki silkasta kauhusta. Hän tartti käsillään suuhunsa työnnettyihin letkuihin ja alkoi vimmatusti rimpuilla henkensä pitimiksi. Hammaslääkäri ei pienistä säikähtänyt vaan tarttui rajusti äiti Tonttusen ranteisiin ja sihahti psykopaattisesti hampaidensa raosta:

– Tsot, tsot, pikku rouva. Eipäs nyt mennä minnekään…

LUUKKU 22

Hoksattuaan yhteyden tapahtumien ja äiti Tonttusen välillä Tina ja Tipi Tonttunen säntäsi ulos ulko-ovesta vain sisäpukimet yllään ja huopikkaat jaloissaan. Sen verran järjen rippeitä hätäännyksen sekaan oli ehtinyt, ettei villasukilla sentään matkaan ollut päätä pahkaa rynnätty. Kuistilta Tipi nappasi potkukelkan. Sillä kaksikko nyt mennä viiletti kuin Suven Sametti ravikuningatar tittelin voittaessaan. Tipi potki vauhtia töppöset sutien, kun Tina istui kyydissä tiukasti penkistä kiinni pitäen.

– Soita Vehnäletille, Tipi huusi tuuleen. – Emme me kahdestaan sinne voi mennä!

– Millä, Tina kailotti takaisin.

Vastauksen kuultuaan Tipi hyppäsi jalaksilta jalat jarrutukseen jännittyneinä. Kelkka pysähtyi niin äkisti, että Tinan ote kirposi tyystin. Tina lennähti päistikkaa tienreunan lumipenkkaan. He olivat taittaneet matkaa onneksi vasta muutamia satoja metrejä. Yllättävä takapakki hämmensi. Tipi ei aikaillut. Hän käänsi kelkan lennokkaasti ja suuntasi kohti kotia.

– Tuo takit samalla, Tina huusi könytessään pientareelle. – ja Tumput kanssa.

Tipi tuskin pyyntöä kuuli, mutta haettuaan puhelimet hän nappasi myös lennosta mukaansa molemmille pienet punaiset ulkoilu nutut, tumput ja pipot.

Tumpelointi harmitti molempia kuin vesikirppua saippuavedessä. He pukivat lisävaatetuksen yllensä nopeammin kuin ikinä ja lähtivät toistamiseen matkaan.

Tipi ohjaten ja Tina samalla kännykällä konstaapeli Vehnälettiä tavoitellen. Ensimmäinen soittoyritys ei saanut toivottua lopputulosta aikaan, mutta toisella yrityksellä linjoilta kajahti: – Konstaapeli Vehnäletti, miten voin palvella?

Tina alkoi suoltaa tekstiä suustaan kuin Runeberg. Hän selitti, kuinka joulukrsanssiteorian maikka oli lopettanut tunnit aikaisemmin silloin, kun Tinan ja Tipin lukuvuosi oli lopuillaan ja miten Terttu-täti oli lähtenyt heiltä hammaslääkäriin samana aamuna, kun hänet oli löydetty kuolleena. Nyt heidän äitinsä oli hammaslääkärissä. Ilmeisesti samalla, jota Terttu-täti oli hänelle lämpimästi suositellut.

Vehnäletti oli kuunnellut vaiti koko sekavan stoorin. Hänen ei ollut tarvinnut kysyä mitään. Hänen älynsä oli vikkelä kuin Jerry hiiri Tom kissan nähtyään.

– Nyt tehdään niin, että minä hälytän kaikki yksiköt hammaslääkärille nyt heti, Vehnäletti otti ohjat käsiinsä. – ja te menette kotiinne ja pysytte siellä. Me hoidamme tämän.

Vehnäletti uskoi kaksikon tottelevan kyseenalaistamatta virkavallan painavaa sanaa. Hän oli kuitenkin täysin väärässä. Tina ja Tipi eivät uskoneet Vehnäletin sanahelinää, vaan jatkoivat matkaansa Tipin potkien maata potkurin liikkumisen edistämiseksi kuin raivopäinen Petteri suuttuessaan. Potkukelkka kiisi tietä eteenpäin jättäen vain sakean lumipilven leijailemaan perässään. Nyt oli kiire! Äiti oli takuulla pinteessä, hänelle ei saisi tapahtua mitään pahaa!

LUUKKU 23

Äiti Tonttusen olo oli käynyt tukalaksi. Hirviöksi heittäytynyt hammaslääkäri oli repinyt äidin kädet irti letkuista ja laittanut ne nippusiteillä yhteen. Hän oli myös sullonut äidin suun täyteen erilaisilla tuppoja ja imurin letkuja. Pakoon ei päässyt. Huutaminenkin oli täysin mahdotonta. Äidin pieni tontun sydän pompotti rinnassa kuin viimeistä päivää. Äidin mielen täytti jättimäinen pelko. Eikö tänne todellakaan tulisi ketään? Hän oli aivan yksin tuon kaistapäiseksi seonneen hampilekurin armoilla.

– Miksi tuon piti alkaa hankalaksi, Hammaslääkäri sopotti mumisten itsekseen. Samalla hän pyöri huoneessaan ympyrää kuin korkkiruuvi. – Olisi nyt vaan ollut hiljaa. Mitä minä nyt hänelle teen? Taitaa olla edessä sama kohtalo kuin niillä kahdella muulla. Mitäs tunki tänne? Ensin huumaan ja sitten piilotan hänet jonnekin…

Samassa odotushuoneen puolelta alkoi kuulua kummallista älämölöä kuin entisten naapurien perheriidasta. Joku yritti selvästi komentaa joitakuita pysähtymään. Ilmeisen tuloksettomasti. Kuului pamaus, kun jokin huonekalu ilmeisesti siirtyi paikaltaan.

Hammaslääkäri teki gasellin loikan hammaslääkärituolin viereen. Hän nappasi apupöydältä valmiiksi jollain kirkkaalla nesteellä täytetyn injektioruiskun. Samalla hetkellä se alkoi työntyä uhkaavasti kohti äiti Tonttusen avoinna olevaa suuta. Äiti Tonttunen yritti huutaa, mutta pumpulien välistä kuului vain vaimea vinkaisu. Äidin päässä alkoi soimaan muunnos Arttu Wiskarin biisistä. "Tässäkö tää oli? Levii penkille nyt äidin kupoli. Vaikenee Tonttulasta äidin komennukset. Heitä ympäröi vaan totaalinen hiljaisuus."

Pidemmälle tuo aivoja pehmentävä korvamato ei ennättänyt. Huoneen ovi tempaistiin auki ja ovelle ilmestyi kaksi pientä punanuttua. Äiti Tonttunen ei tosin nähnyt ovelle, eikä siis tarkalleen tiennyt mitä huoneessa tapahtui. Hän näki vain hammaslääkärin lähenevän ruiskun pysähtyvän muutaman sentin päähän hänen suustaan. Sitten injektio alkoi loitota hammaslääkäri mukanaan. Ilmeisesti kohti ovea.

– Ai, huoneen täytti pienen tonttutytön kiljaisu.

Äiti yritti nousta, muttei ehtinyt, kun hänen vierellään jo olivat hänelle niin rakkaat ikiomat kullannuppusensa. Tina ja Tipi. Ilmielävinä. Tipi riuhtoi nippusiteitä sellaisella vimmalla kuin vain pieni tonttu osaa. Tina irrotteli varovasti äidin suusta ylimääräisiä esineitä.

– Oletteko kunnossa? Äiti Tonttusen silmäkulmaan nousi kyynel ja hän oli pakahtua onnesta saatuaan suunsa tyhjäksi ja itsensä vapauteen. – Eihän se ehtinyt teitä pistää?

Tina ja Tipi puistelivat pieniä päitään. He hyppäsivät äidin lämpimään syleilyyn onnen kyyneleet pienillä tontun poskillaan kimmeltäen kuin jokihelmet kuorissaan.

Samaan aikaan vain muutaman kymmenen metrin päässä Hammaslääkärin pakomatka loppui yhtä äkillisesti kuin työsuhde koeajalla. Vehnäletin hyväveliverkosto oli punonut verkot hammaslääkäritalon eteen ja vangitsivat tuon raakalaismaisen pahiksen varmoin ottein, vailla minkäänlaista pakenemisen mahdollisuutta. Hammaslääkäri tajusi nopeasti tilanteen. Hän nosti kätensä pystyyn antautumisen merkiksi. Tosin hän vilkaisi pahaenteisesti komisario Vehnälettiä, mutta käveli sitten pääkumarassa ja raudoitettuna kohti poliisimaijaa.

Tina, Tipi ja äiti Tonttunen saapuivat parahiksi katsomaan rakennuksen portaille, miten äidiltä miltei hengen riistänyt julmuri istutettiin autoon ja kiidätettiin pillit ujeltaen kohti Korvatunturin putkan pahnoja.

– Ja mitähän te sitten mahdatte täällä tehdä, komisario Venhäletin äänijänteet rakoilivat karjaisun voimasta. – Emmekö me nimenomaan sopineet, että te painelette kotiin odottamaan ja ME virkaa tekevät hoidamme vaaralliset hommat.

Oikeasti Vehnäletti ei ollut edes vihainen. Hän ei edes uskaltanut ajatella, mitä äiti Tonttuselle olisi tapahtunut, ellei nuo pienet tonttuystävät olisi ehättäneet hätiin juurikin kreivin aikaan.

Tina ja Tipi pöyhistivät rintaansa ja aikoivat juuri alkaa puolustelemaan itseään, kun Vehnäletti nosti kätensä teinitontut vaientaen, ja sanoi. – Vaikka te aika usein olettekin väärässä paikassa väärään aikaan silkkaa tottelemattomuuttanne, niin tänään se sinetöi äitinne pelastuksen. Olen ylpeä teistä!

LUUKKU 24 

Jouluaaton lyhyen läntä päivävalo alkoi hiljaa painua mailleen. Korvatunturin joulurauhan julistuksen taltiointi pukin salaisesta toimistosta oli juuri päättynyt tv:ssä. Tonttusten residenssi alkoi pikkuhiljaa vaipua joulun tunnelmaa. Tina ja Tipi narskuttelivat pipareita ja imaisivat viimeisiä tippoja glögimukeistaan. Äiti Tonttunen puolestaan tökki isä Tonttusta kylkeen hieman liiankin rivakalla kyynärpääotteella vaientaakseen tämän jyrinäksi yltyneen kuorsauksen.

- Häh? Mitä? Täh? Isä Tonttunen virkosi horroksestaan. – Miksi tönit? En minä nukkunut!

- Etpä tietenkään, äiti Tonttunen tuhahti harmissaan. – Edes joulurauhan julistusta et jaksanut kuunnella loppuun…

Isä oli vastaamassa juuri jotain terävää, kun kommervenkkinen ovikello päräytti ilmoille Niityillä lunta soundin estäen samalla orastavan perheriidan puhkeamisen.

- Mä menen, Tina hihkaisi ja ryntäsi alakertaan avaamaan ovea.

Ovella seisoi konstaapeli Vehnäletti puoliskonsa Alejandro tiukasti käsipuolessaan. Toisessa kädessä Vehnäletti kannatteli melkein itseäänkin suurempaa joulukukkapukettia.

- Hyvää joulua! Vehnäletti toivotti, Alejandron kompatessa: - Feliz navidad.

- Hyvää joulua. Feliz navidad myös teille, Tina hihkui mielissään. – Tulkaa sisään. Mennään yläkertaan. Muut ovat siellä.

Perisuomalaiseen tapaan Vehnäletti yritti hieman toppuutella, mutta Alejandro oli jo portaissa menossa etelämäisine välittömine luonteineen. Niinpä Vehnälettikin lopetti kainostelunsa ja lähti kiipeämää portaita tuoreen avomiehensä perään. Huoneen täytti lämpimät joulun toivotukset ja pikaiset kuulumisten vaihdot. Alejandro kertoi matkansa sujuneen hyvin, vaikkei kommelluksiltakaan ollut täysin vältytty.

Ruotsin tullin virkahenkilöt olivat pysäyttäneet muuttolastisen rekan ja väittäneet ajopelin kuuluvan heidän Julgubbelleen. Matka oli pidentynyt tunneilla, kun nämä naapurivaltion Äly ja Väläys olivat diskuteeranneet ja tutkineet papereitaan kuin verotarkastajat ilmiannon saatuaan. Kun rajavartiosto oli viimein ymmärtänyt rekan olevan Alejandron henkilökohtaista ominaisuutta, olivat he jälleen diskuteeranneet ja täytelleet uusia lukemattomia lomakkeita asian saattamiseksi tilaan, ettei vastaavaa enää ko. rekan kohdalla tapahtuisi.

Kun Alejandro oli vihdoin saanut luvan jatkaa matkaansa, hän oli painanut tallan pohjaan ja lähtenyt liikkeille vauhdilla kuin Talonmies jäiseltä katolta. Loppu hyvin kaikki hyvin. Nyt rekka oli purettu muuttolastistaan ja tavarat miltei löytäneet paikkansa nuorenparin yhteisestä kodosta.

Kuulumiset vaihdettuaan koko joukkio vaikeni hetkeksi. Vehnäletti karautti kurkkuaan ja alkoi puhumaan: - Khöm, höm, höm! Niin, ei me ihan virka-asioitta tänne täysin tultu. Ajattelin tulla kertomaan teille sen, mitä olemme saaneet selville Hammaslääkäri Magoroffia kuulustellessamme. Saatte tekin sitten joulurauhan itsellenne.

Tonttuset nyökkäilivät odottavina, mutta eivät sanoneet mitään. Niinpä Vehnäletti alkoi kertomaan:

"Kiinniotto sujui melko rauhallisesti, kuten jo tiedättekin. Ensimmäisen päivän aikana Magaroff ei avannut lainkaan sanaista arkkuaan. Myös toinen päivä meni saman kaavan mukaisesti. Varmuudella emme tiedä mitä toisen ja kolmannen päivän välillä tapahtui, mutta eilen illalla vankia haettaessamme kuulusteluun, löytyi sellin lattialta käyntikortti, jossa luki: luotettavaa tulkintaa tulevaisuuteen, Esmeralda, p. 020Ennustus. Joka tapauksessa kuulustelut sujuivat kuin tanssi."

Vehnäletti piti pienen tauon ja hörppäsi äiti Tonttusen hänelle kiikuttamasta glögilasista. Sitten hän jatkoi: "Kolmantena aamuna Magaroff murtui heti kättelyssä ja tunnusti syyllistyneensä sekä lehtori Kielo Hortensian että Terttu Torvisen tappoon. Murhat hän kiisti vedoten äkkipikaistuksissa tehtyihin ratkaisuihin.

Magaroff oli tuntenut Kielon lapsuudesta saakka. He olivat pieninä tyttösinä olleet bestiksiä. Magaroff oli kuitenkin tuntenut olleensa aina ja kaikessa huonompi kuin Kielo ystävänsä. Kielon ympärillä liehuivat tonttupojat pistoksissa ja jakoivat kaiken huomionsa aina Kielolle. Urheilussa Kielo päihitti ystävänsä mennen tullen ja koulumenestyskin oli aina pistettä tai kahta parempi.

Opiskeluaikana he olivat vieraantuneet toisistaan ja jatkaneet elämäänsä tahoillaan. Viime kesänä Magaroffin pitkä parisuhde Eino Elfiin oli loppunut. Loppua oli edeltänyt Einon muuttunut käytös. Hän oli laihduttanut, puhelinta oli piiloteltu, sekä otettu se jopa mukaan wc:hen. Einon vaate karderoopi oli uudistunut ja mies oli alkanut käyttää stringejä entisten pitkälahkeisten seksintappaja kalsonkien sijaan. Viimein Eino oli jäänyt kolttosistaan kiinni unohdettuaan puhelimensa suihkun ajaksi olohuoneen pöydälle. Tullut viesti oli paljastanut karua totuuttaan. Ilman tunnontuskia Eino oli noin vain tunnustanut rakastuneensa toiseen. Tämä oli päättänyt 15 vuoden suhteen jättäen Magaroffin niille sijoilleen kuin nallin kalliolle."

Kuulijakunta oli hämillään. Tosin he taisivat jo arvatakin, kuka tämä toinen nainen oli ollut. He eivät kuitenkaan sanoneet mitään, joten Vehnäletti jatkoi edelleen yksinpuheluaan:

" Näenkin, että arvaatte jo. Toinen nainen oli Kielo Hortensia. Kun sitten Kielo oli oman vakiohammaslääkärinsä äitiysloman takia varannut ajan toiselle hammaslääkärille, oli aika sattunut juuri Magaroffille. He olivat vaihtaneet kuulumiset ja Kielo oli hehkuttanut onneaan löydettyään vihdoin elämäänsä kunnollisen tontun, Einon. Kielolla ei ollut aavistustakaan siitä, että Eino oli Magaroffin ex-mies.

Magaroffin raivo oli kiehahtanut yli äyräiden kuin epäonnistunut joulupuuro. Kertomansa mukaan sen enempää ajattelematta hän oli lähettänyt hammashoitaja-avustajansa kotiin ja vetänyt ruiskuun tappavan annoksen Oxynormia. Piikin hän oli tuikannut Kielon poskeen suuremmitta tunnontuskitta ja katsellut, miten Terttu pikkuhiljaa oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Sitten Magaroff oli kuljettanut Kielon potkukelkalla bussipysäkille näytellen saatille lähtenyttä ystävää, ja kipannut ruumiin ojan pientareelle. Lunta oli pyryttänyt tuulen mukana sen verran, että jäljet olivat hävinneet ennen kuin kroppa oli löydetty.

Poistuttuaan paikalta vähin äänin kuin tonttu jouluyössä, hän oli lähtenyt stalkkaamaan Einoa. Miehen kodin huudeille päästyään hän oli nähnyt toisen tonttunaisen tulevan Einon ovesta ulos ja halaavan miestä pitkään ulkorappusilla. Hän oli tunnistanut tonttunaisen asiakkaakseen Terttu Torviseksi.

Jälleen silmissä oli sumentunut raivosta. Siinä pihistessään kuin härnätty ampiainen hän oli jotenkin muistanut Tertun varanneen ajan seuraavaksi aamupäiväksi. Hän oli vain aikonut kovistella tuota viettelijätärtä kunnolla. Hän oli kuitenkin menettänyt jälleen malttinsa tyystin, kun Terttu oli väittänyt kivenkovaa olevansa vain Einon työkaveri.

Terttu oli selittänyt Einon vain auttaneen häntä oman aviomiehensä Tepon joululahjan hankinnassa. Kiitollisena saamastaan avusta Terttu oli halannut miestä muitta mutkitta. Magaroffiin tämä selitys ei ollut uponnut. Hän oli sokaistunut mustasukkaisuudesta ja omanarvontunnon puutteesta. Näin myös Tertun kohtalo oli sinetöity. Mitä puolestaan sinuun äiti Tonttunen tulee,  niin olit vain täysin sivullinen uhri murhaajaksi muuttuneen Magaroffin pelikentällä."

Vehnäletti vaikeni. Äiti Tonttunen oli kallistunut isä Tonttusen syliin lämpimään rutistukseen. Molemmat pyyhkivät suolaisia surun kyyneliä silmistään ja mutisivat jotain sekavaa niin turhasta kuolemista. Tina ja Tipi olivat jäykistyneet penkeilleen kertomukseen lumoutuneensa. Myös heidän silmänurkissaan kimmelsi.

"Sekä Einoa että Teppo Torvista on nyt kuultu. He vahvistivat kertomuksen. Tepon jouluyllätys oli mennyt pilalle, mutta Eino kertoi Tertun hankkineen Tepolle upouuden moottorikelkan, joka saapuisi heidän kotiinsa jouluaaton iltana. Molemmat miehet olivat olleet surunmurtamia."

Vehnäletti oli päässyt tarinansa loppuun. Tonttusten olohuoneeseen oli laskeutunut syvä surun värittämä hiljaisuus. Sanattomasta sopimuksesta he pitivät hiljaisen hetken Kielon ja Tertun kunniaksi. Sen jälkeen äiti Tonttunen nousi juhlallisesti seisomaan ja kilisti lusikalla glögilasiaan.

- Kaiken tämän surun ja murheen keskellä muistakaamme meidän tonttujen ja Korvatunturin asukkaiden sielujen elävän ikuisesti. Vaikka maallinen vaellus loppuisi yhdessä hahmossa, me synnymme aina uudelleen toiseen olomuotoon. Niin kauan kuin vannomme joulumaan nimeen, me elämme. Vaikka nyt menetys tuntuu suurelta, me tapaamme Kielon ja Tertun vielä. Tonttutradition mukaan nostakaamme viimeinen malja tonttuystäviemme muistolle ja palatkaamme normaaliin elämäämme.

Näiden sanojen päätteeksi konkkaronkka kohotti maljojaan. Tonttuystävät oli nyt hyvästellyt ja joulun vietto saattoi alkaa.

Näin saapui joulu tällä kertaa tämän tuiki tavallisen tonttuperheen kotiin. Joulusta tuli kuin tulikin jälleen kerran se kaikkien aikojen mukavin joulu <3

****************************************************

Tässäpä minun joululahjani Teille! Olkaatte niin hyvät!

Yllättävän paljon tähän onkin kulunut aikaa ja enemmänkin olisi saanut kulumaan, jos olisin kiinnittänyt huomiota jokaiseen yhdyssanaan tai pilkun paikkaan. Ajattelin kuitenkin, että hyvä tarina jää kertomatta, jos alan vaatia lukihäiriöiseltä itseltäni liikoja :D

Kiitos siis tästä matkasta kanssamme! Näiden kuvien ja tunnelmien kera toivotamme Teille kaikille oikein hyvää ja mukavaa joulua sekä kaikkea hyvää uudelle vuodelle 2023!

Rakkaudella,

Salla perheineen (sekä tarinan kaikki hahmot, joita ei tietenkään oikeasti edes murhattu 😊)